Kaltaistani maallikkoa hämmentää, että potilaiden maksan tilaa voidaan eri puolilla maata arvioida päällisin puolin samoin maksakokein mutta todellisuudessa erilaisin viitearvoin.

Siirtymävaihe vanhoista, epäkuranteiksi havaituista GT- ja ALAT-viitearvojen ylärajoista uusiin tiukempiin tapahtui Suomessa kolmen vuoden aikana, kunkin laboratorion omaan tahtiin.

Se tuntuu oudon vapaamuotoiselta.

Yksi potilas saa hälytyksen maksansa tilasta, mutta toinen terveen paperit, kenties väärin perustein.

Laboratorioiden tulkintojen vaihtelu on ilmeisesti täysin normaalia tai ainakin maan tapa.

Laboratoriolääketieteen professori Onni Niemelä kertoi haastattelussani, että viitearvojen lisäksi laboratorioiden menetelmätkin vaihtelevat, esimerkkinä vaikkapa paljon käytetty diabeteksen hoitotasapainoa kuvaava HbA1c-testi.

Tämän seurauksena on esimerkiksi vaikea vertailla, onko diabeteksen hoitotasapaino jonkin sairaanhoitopiirin alueella parempi tai huonompi kuin muualla – vaikka tällaisiakin vertailuja on tehty.

En tiedä lohduttaako, mutta aikaisemmin tilanne oli vielä villimpi länsi.

Niemelän mukaan jokaisella terveyskeskuksella ja sairaalalla saattoi ennen olla omat laboratoriomenetelmänsä ja tapansa tulkita niitä.

Siitä on päästy eteenpäin.

Laboratoriomaailmassa suunta on kohti akkreditoituja laatujärjestelmiä ja menetelmiä sekä keskitetympää analytiikkaa silloin, kun se on lääketieteellisen laadun kannalta perusteltua.