Lainsäädäntöön kaivataan selkeyttä vanhusten itsemääräämisoikeuksien takaamiseksi. Tällä hetkellä laki ei määrittele, miten vanhusten itsemääräämisoikeutta voidaan tai ei voida rajoittaa vanhustenhuollossa.

Itsemääräämisoikeus merkitsee käytännössä sitä, että ihminen voi päättää omista asioistaan suunnilleen samoissa rajoissa kuin muutkin. Oikeudellisesti itsemääräämisoikeus johdetaan yleensä perusoikeudesta henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Muista perusoikeuksia ovat esimerkiksi sananvapaus ja liikkumisvapaus.

Perusoikeudet eivät ole yleensä täysin ehdottomia, vaan niitä voidaan joissakin tilanteissa rajoittaa. Rajoittaminen ei kuitenkaan ole millään tavalla vapaata tai harkinnanvaraista, vaan rajoittamisen pitäisi perustua lakiin.

Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole lakia, jossa itsemääräämisoikeuden rajoittamisesta säädettäisiin vanhustenhuollossa. Lainsäädännön puute aiheuttaa epäselvyyttä siitä, miten rajoittamistoimia voi vanhusten kohdalla käyttää. Tilanne herättää samalla vakavan kysymyksen siitä, miten iäkkään henkilön oikeusturva toteutuu vanhustenhuollossa.

Tarve laille on nostettu esille jo useita vuosia sitten ja lain säätämistä on yritetty useasti. Tällä hallituskaudella lain valmistelua on taas tarkoitus jatkaa sosiaali- ja terveysministeriössä.

Vanhuspalveluissa perusoikeudet, erityisesti itsemääräämisoikeus, niiden edistäminen ja rajoittaminen ovat isoja ja jokapäiväisiä kysymyksiä. Rajoitustoimia ei aina ymmärretä rajoittamiseksi, vaan ne nähdään tavanomaisena, välttämättömänä toimintana.

Toisaalta rajoitustoimia kutsutaan usein myös suojaamistoimenpiteiksi tai turvaamistoimenpiteiksi, mikä osaltaan hämärtää ajatusta siitä, että kyse on tosiasiallisesti itsemääräämisoikeuden rajoittamisesta.

Vanhusten asumisyksiköissä tai laitoksissa saatetaan esimerkiksi pitää täysin normaalina, että ovet ovat lukossa, eivätkä vanhukset pääse omin avuin ulos. Kuitenkin aina, kun ihmistä estetään poistumasta huoneesta tai rakennuksesta, hänen perusoikeuksiaan rajoitetaan.

Myöskään vaikkapa takaa suljettavien hygieniahaalareiden tai liikkumista rajoittavan magneettivyön käyttöä ei aina nähdä rajoittamistoimena, vaan niitä voidaan käyttää vanhuksilla automaattisesti.

Sen lisäksi että rajoittamistoimia ei tunnisteta, voidaan vanhuksen oman tahdon selvittäminen kokea haastavana. Kuitenkin jokaisella muistisairaallakin ikääntyneellä on oikeus itsemääräämiseen. Sairaus ei poista oikeutta tehdä itseään koskevia päätöksiä.

Vanhuspalvelujen asiakkailla on toki oikeus myös turvallisuuteen. Joissakin tilanteissa tiettyä perusoikeutta voi olla välttämätöntä rajoittaa jonkin toisen oikeuden suojelemiseksi. Kun perusoikeudet ovat ristiriidassa, on ensisijainen keino kuitenkin aina löytää ratkaisu, joka mahdollisimman hyvin toteuttaa kaikkia oikeuksia. Ei siis valita, kumpi on tärkeämpää, itsemääräämisoikeus vai oikeus turvallisuuteen, vaan pyritään mahdollisimman hyvin takaamaan molemmat.

Tarkasti rajatuissa tilanteissa ihmisen oikeuksiin voi yksittäistapauksessa puuttua, jos kyseessä on hätävarjelu tai pakkotila. Hätävarjelu tarkoittaa sitä, että henkilöllä on oikeus puolustautua silloin, kun häneen kohdistuu välittömästi uhkaava hyökkäys. Hätävarjeluteko ei saa ylittää sitä, mikä on hyökkäyksen torjumiseksi välttämätöntä. Pakkotilasta taas on kyse silloin, kun hyökkäys kohdistuu johonkin muuhun kuin puolustavaan henkilöön, esimerkiksi merkittävään omaisuuteen.

Hyviä keinoja itsemääräämisoikeuden turvaamiseen ovat esimerkiksi päätöksenteossa tukeminen ja palvelujen yksilöllinen suunnittelu niin, että ne vastaavat vanhuksen tarvetta.

Uutinen perustuu Ihmisoikeuskeskuksen asiantuntija Sanna Aholan ja asiantuntija Susan Villan tekstiin.