Vanhusten kotihoitoa painotetaan kunnissa jo liikaakin. Vanhuspalveluja tarvitsevan asiakkaan hoivan järjestämisen kulmakiviä ovat oma koti, jäljellä oleva toimintakyky ja läheisten tarjoama tuki. Yllättäen nämä samat tekijät ovat kuitenkin muodostuneet palveluihin pääsyn esteiksi, kun tarkastellaan kuntien laatimia kriteerejä vanhuspalvelujen saamiselle. Tämä käy ilmi hallintotieteiden maisteri Laura Perttolan julkisoikeuden tohtorinväitöskirjasta.

– Tulosten mukaan vanhuspalvelulain soveltamisohjeiksi kunnissa laadituissa asiakaskriteereissä on nähtävissä useita huolestuttavia tulkintoja, jotka eivät vastaa lainsäätäjän tahtoa, Perttola sanoo tiedotteessa.

Vanhuspalvelulain keskeisin tavoite oli laitoshoidon vähentäminen ja kotiin annettavien palvelujen lisääminen, mikä onkin toteutunut tehokkaasti.

– Kodin ensisijaisuus hoitopaikkana ei saisi kuitenkaan muodostua riittävän ja laadukkaan hoivan saamisen esteeksi. Näin saattaa käydä, kun kotihoitoa tarjotaan huonokuntoisimmillekin asiakkaille palveluasumisen sijaan, Perttola jatkaa.

Parhaan avun saavat ne, joilla riittävä päätöksentekokyky ja apua lähellä. Heikoimmassa asemassa olevien tuen tarvetta ei huomioida asiakaskriteereissä riittävällä tavalla. Ennakko-oletukset läheisten antamasta avusta ja asiakkaan omasta kyvystä tehdä palveluja koskevia valintoja asettavat puolestaan asiakkaat eriarvoiseen asemaan.

Tutkimuksen aineisto on koottu syksyllä 2014 kaikkien Manner-Suomen kuntien vanhuspalveluja koskevista asiakaskriteereistä. Aineisto koottiin kuntien internetsivuilta ja sähköisistä pöytäkirja-arkistoista. Aineistonkeruu tuotti itsessään jo ensimmäisen tutkimustuloksen: vain kolmannes kunnista oli julkaissut palvelujen saamisen perusteet lain edellyttämällä tavalla.

Vuodesta 2015 alkaen laki on yksiselitteisesti velvoittanut kunnat julkaisemaan asiakaskriteerinsä. Tästä huolimatta asiakaskriteerejä ei ole julkaistu edelleenkään noin kolmasosassa suurimmista kaupungeista.

Iän myötä heikentynyt toimintakyky on vanhuspalvelulaissa säädetty palvelujen saamisen perusteeksi. Toimintakykyä on lain mukaan arvioitava monipuolisesti ja luotettavia menetelmiä käyttäen. Asiakaskriteerien valossa toimintakyvyn arviointi näyttäisi painottuvan fyysiseen toimintakykyyn sekä muistiongelmiin, kun taas sosiaaliset harkintaperusteet ja ympäristötekijät jäävät kriteereissä hyvin vähäiselle huomiolle.

Tulosten mukaan vanhuspalvelut on suunnattu pääasiassa terveyspalveluja tarvitseville, ja pelkkiä sosiaalipalveluja tarvitsevat joutuvat hankkimaan apua usein omatoimisesti. Tämä heikentää palvelujen ennaltaehkäisevää vaikutusta.

Jokaisella on nykyään oikeus elää elämänsä loppuaika omassa kodissaan. Tätä voidaan pitää vanhuspalvelulain toimeenpanon merkittävimpänä saavutuksena.

– Sen hintana on kuitenkin yksinäisyyden ja turvattomuuden lisääntyminen, kun yhteisöllistä palveluasumista on julkisella puolella tarjolla vain fyysisesti heikkokuntoisimmille, Perttola sanoo.

Perttola muistuttaa, että lainsäätäjä ei tarkoittanut kodin käsitteen rajaamista ennen vanhuusikää käytössä olleeseen asuntoon, eikä palveluja ollut tarkoitus vähentää ennaltaehkäisevän sosiaalihuollon osalta.

– Laadukkaiden ja tarpeen mukaisten vanhuspalvelujen saaminen on jokaisen ikääntyvän oikeus, jonka toteuttamiseen tarvitaan niukkojen resurssien aikana uusia, luovia keinoja.