Sateisen sään myötä Suomeen on saapunut hyvä sienivuosi. Kuten yleistietoon kuuluu, tuntemattomia sieniä ei kuitenkaan pidä koskaan poimia – muuten koriin voi osua myrkyllisiä lajeja.

Sienimyrkyistä painoonsa nähden todennäköisesti myrkyllisin on alfa-amanitiini, joka on samalla kaikkein tappavin esimerkki niin sanottujen amatoksiinien myrkkyluokasta. Sitä esiintyy eritoten valkokärpässienessä (Amanita virosa) ja muutamissa sille lähisukuisissa kärpässienissä, kuten kavalakärpässienessä (Amanita phalloides).

Amatoksiineja kuitenkin esiintyy myös eräissä muissa sienissä ainakin kolmessa muussa sienisuvussa. Tähän palataan tarkemmin jutun lopussa.

Kemiallisesti alfa-amanitiini on oligopeptidi eli pienikokoinen proteiini. Toisin kuin useimpien proteiinien tapauksessa, sen molekyylirakenne ei kuitenkaan hajoa keittäessä tai paistaessa. Siksi alfa-amanitiinia sisältävät sienet ovat myös kypsennettyinä aivan yhtä myrkyllisiä.

Alfa-amanitiinin rakennekaava selviää kuvasta hieman alempaa. Sen molekyylikaava on C₃₉H₅₄N₁₀O₁₄S.

Kemikaalien myrkyllisyyttä kuvaava LD50-arvo on alfa-amanitiinille rotta-, koira- ja marsukokeiden mukaan 0,1 milligrammaa kiloa kohti. LD50 tarkoittaa määrää, joka tappaa keskimäärin puolet uhreista.

Niinpä 70-kiloisen ihmisen tappaisi keskimäärin vaivaiset 7 milligrammaa kuivaa myrkkyainetta. Se tarkoittaa suunnilleen kahden millimetrin kokoista murusta.

Tuoreet kärpässienet sisältävät myrkkyaineita on suuruusluokkaa 0,03 massaprosenttia, kertoo Erkki Elo farmakologian ja toksikologian oppikirjassa (toim. Markku Koulu ja Jouko Tuomisto). Niinpä parikymmentä grammaa tuoretta valko- tai kavalakärpässientä on keskimäärin tappava annos.

(Kirjan sienimyrkytyksiä koskeva luku on aikanaan ollut saatavilla julkaisijan, Medicina Oy:n, sivuilla. Materiaali on luettavissa Internet Archiven kautta.)

Itse myrkky. Tältä näyttää alfa-amanitiinin rakennekaava.

Alfa-amanitiinin myrkyllisyys johtuu sen sitoutumisesta rna-polymeraasi II ja III -entsyymeihin. Myrkky estää näiden entsyymien toiminnan, mikä keskeyttää solujen proteiinisynteesin. Tämän jälkeen solu ennen pitkää kuolee, ja jos soluja kuolee riittävän paljon, kuolee koko eläin tai ihminen.

Koska veri kiertää ruuansulatuskanavasta maksan kautta, pahimmat myrkytysoireet kohdistuvat ruuansulatuskanavaan ja maksaan. Pienempiä vaurioita aiheutuu munuaisiin, haimaan, aivoihin ja sydämeen.

Tyypillisesti ensimmäisen noin 6–24 tunnin ajan myrkyt eivät anna itsestään mitään oireita, sillä soluvaurioiden kertymisessä kestää aikansa. Sen jälkeen alkavat kovat vatsakivut, oksentelu ja ripuli sekä huomattavat neste- ja suolatasapainon häiriöt.

Nykyaikaisessa hoidossa kuolleisuus valko- ja kavalakärpässienimyrkytykseen on Elon mukaan 10 prosentin luokkaa.

Samaa myrkkyä eri sienissä

Kärpässienten suku Amanita ei ole ainoa, jonka sienet erittävät amatoksiineja itiöemiinsä, vaan näitä myrkkyjä tunnetaan ainakin kolmesta muusta sienisuvusta.

Suomalaisesta näkökulmasta tunnetuin lienee havupuiden kannoilla viihtyvä myrkkynääpikkä (Galerina marginata). Vaikka se on Ruokaviraston mukaan valkokärpässientä hieman vähemmän myrkyllinen, se sisältää alfa-, beeta- ja gamma-amanitiinia, ja runsaasti syötynä sekin tappaa.

Kolmas sienisuku, josta amatoksiineja tunnetaan, on Pholiotina. Myrkyllinen laji P. rugosa luokitellaan toisinaan myös kuupikoiden Conocybe-sukuun nimellä C. filaris.

Amatoksiineja, alfa-amanitiini mukaan lukien, on myös useissa pikku-ukonsienten suvun (Lepiota) lajeissa, kuten L. venanata -sienessä ja myrkkyukonsienessä L. brunneoincarnata. Monia suvun lajeja kasvaa myös Suomessa.

Lue seuraavaksi: