Poliitikkojen ja terveydenhuollon ammattilaisten suhde on vaikea ja turhauttava. Poliitikot määrittävät suuntaviivat ja raamit, joiden sisällä terveydenhuollon johtajien ja ammattilaisten on toimittava.

Monet kuntapoliitikot ovat terveydenhuollon ammattilaisten näkökulmasta maallikkoja. Heidän valintojaan määrittää äänestäjän paras, mutta aina se ei ole sama asia kuin terveydenhuollon kokonaisuuden kannalta järkevin ratkaisu.

Toki lääkärit ja terveydenhuollon johtajatkin osaavat vetää ehdotuksissaan kotiinpäin. He kuitenkin kohtaavat koko ajan potilaita ja henkilökuntaa sekä organisoivat toimintaa, joten he joutuvat näkemään huonojen päätösten seuraukset lähempää kuin poliitikot.

Valtakunnanpolitiikassa asetelma demokraattisesti valittujen kansanedustajien ja terveydenhuollon ammattilaisten ja johtajien välillä on tällä hetkellä hyvin kärjistynyt. Se ei ole ihme.

Sote-organisaatioissa on eletty vuosien ajan jatkuvassa epävarmuudessa tulevaisuuden suunnasta. Poliitikkojen säheltämisestä huolimatta toimintaa on pystytty myös kehittämään.

Uudistajien ja kestävyysvajeesta huolestuneiden näkökulmasta tahdin pitäisi varmasti olla vielä kovempi, mutta ottaen huomioon soteen liittyvän jatkuvan vatvomisen nykyinenkin kehitys on hyvä saavutus.

Valtakunnan tasolla poliittinen päätöksenteko ja sen motiivit näyttävät varsin kyseenalaisilta. Suurelta osalta suomalaisista on jo ajat sitten loppunut kiinnostus sote-keskusteluun. Se ei ole ihme, koska päätösten merkitys asiakkaalle ja potilaalle ovat kaukana keskustelun ytimestä.

Se, mistä taistellaan, on vallanjako. Valta-asetelmien puolesta laaditaan erilaisia lehmänkauppoja: sulle maakunnat, mulle valinnanvapaus.

Sote-uudistuksen perustelut ovat yhä olemassa, ja uudistuksen toteuttaminen olisi tärkeää. Nykyinen suunta herättää kuitenkin paljon huolta kautta koko Suomen.

Asiakasseteliä ollaan laajentamassa erikoissairaanhoitoon varsin heppoisin suunnitelmin ja ilman kunnollisia arvioita sen vaikutuksista. Tämän suunnitelman hallitus teki hyvin nopeasti korvaukseksi siitä, että pakkoyhtiöittämisestä luovuttiin.

Julkisen sektorin johtajien kritiikkiä nykysuunnitelmia kohtaan voi arvostella nykytilaa puolustavien muutosvastarinnaksi. Perusteellisesti erikoissairaanhoidon toimintaa tuntevien henkilöiden huolet on kuitenkin syytä arvioida tarkasti.

Hyvin todennäköistä on, ettei nykyinen suunnitelma pääse läpi perustuslakivaliokunnasta. Nähtäväksi jää, mistä poliitikot sen jälkeen käyvät kauppaa.