Yksi tarpeellisimmista asioista, mitä vaihto-oppilasvuotenani 1980-luvulla Pinson Valley High Schoolissa Alabamassa opin, oli konekirjoituksen kymmensormijärjestelmä. Silloin sen opettelu tuntui turhalta ajan haaskaukselta sillä en aikonut ”isona” sihteeriksi kuten luokkatoverini, joiden kanssa yhdessä naputimme kirjoituskoneita sanelun tahdissa.

Niinpä väärässä olin.

En voinut aavistaa, kuinka paljon hyötyä taidosta tulisi lääkärin työssä olemaan. Kymmensormijärjestelmä on säästänyt omaa sekä työnantajani aikaa usean työpäivän verran.

Lääkärintyöni alussa kirjoitimme kiireelliset potilasmerkinnät sekä kaikki lähetteet kirjoituskoneella itse. Virhelyönnit peitimme valkoisella värillä, odotimme sen kuivumista, ja jatkoimme taas. Vaikka suurin osa teksteistä saneltiin kaseteille, kirjoitustyötä riitti.

Sähköisen potilastietojärjestelmän myötä kirjoittaminen siirtyi tietokoneen näppäimistölle. Lisänä tuli hiiren klikkailu ja tiimalasin tuijottaminen eli odottelu, kun tietokone teki työtään.

Tekniikka eteni kaseteilta digisaneluun, joka on toimiessaan varsin näppärä. Yleensä järjestelmä jumittuu juuri silloin, kun on sanellut päivän vaativimman tekstin, ja on kiire lähteä kotiin. On nopeampaa kirjoittaa kadonnut sanelu itse, kuin käynnistää kone uudestaan ja tuijottaa ruudulla piinaavan hitaasti pyörivää tiimalasia.

81-vuotias äitini kävi terveyskeskuksessa. ”Oli oikein mukava lääkäri”, äiti kommentoi. ”Mutta ei hän ehtinyt minua katsomaan, vaan tietokonettansa. Pahoitteli kovasti, että hänen piti kirjata tietoni koneelle ja hän oli hidas kirjoittaja.”

Ei ole ihme, että potilaat valittavat lääkärin katsovan tietokonettaan enemmän kuin heitä. Koneelta on katsottava ja klikkailtava potilaan tiedot, laboratoriokokeet, röntgenkuvat, kirjoitettava lähetteitä ja tilattava uusia kokeita.

Eräs potilaani sanoi minulle: ”Onpa hienoa, että kirjoitat noin nopeasti ja pystyt samalla katsomaan minua.”

Niin, se on hienoa. Mutta sen ei pitäisi olla edes mainitsemisen arvoista. Lääkärintyöstä tulisi pystyä suoriutumaan ilman Pinson Valleyn konekirjoituskurssia.

Vaikka tekniikka kehittyy, yhä vain naputtelen, klikkailen ja tuijotan hitaasti pyörivää tiimalasia.

Millaista lääkärin työ olisi, jos se riisuttaisiin turhasta sälästä? Siirtyisikö aika potilaille, heidän kuuntelemiselleen? Lukisimmeko viimeisimpiä tieteellisiä julkaisuja? Hakisimmeko lapset kiireettä päiväkodista? Visioisimmeko uutta kollegoiden kanssa? Vai joisimmeko vain enemmän kahvia ja keksisimme muuta valitettavaa?