Infektiopotilaita hoitavat lääkärit tekevät päivittäistä työtään tautien ytimessä, ja toisinaan myös tartuntavaarassa.

Pelottaako heitä tartuntariski? Kysyimme sitä kolmelta infektiolääkäriltä.

– En ole missään urani vaiheessa tai tilanteessa pelännyt saavani potilaalta tartuntaa, Kysin infektioyksikön ylilääkäri Irma Koivula sanoo.

Tai no, 1990-luvun alkupuolella erikoistuessaan infektiotauteihin Auroran sairaalassa Koivula joutui antamaan aids-potilaan ihosyöpämuutokseen pistoksia. Se hieman arvelutti.

– Mietin siinä hetken, että teenhän kaiken tarkasti, ettei vaan käy pistotapaturmaa.

Infektiolääkärit jos ketkä koulutetaan tuntemaan tartuntatautien leviämistavat ja niiltä suojautuminen. Se tuo varmuuden: kun suojaudut oikein, lääkärin tartuntariski on äärimmäisen pieni tai olematon.

Näin ajattelee myös Koivula. Vuonna 2003 hänen luottamukseensa tuli kuitenkin särö, pieni mutta mieleenpainuva.

– Totesin, että hyvänen aika, miten helposti sars-koronavirus tarttuu potilaasta toiseen. Painamalla saman hissin nappia!

Koivulaa hätkähdytti, että sars-epidemia tappoi kollegan myös hengitystieinfektioiden huippusairaalassa Kanadassa.

Hänen oli pakko selvittää itselleen, miten niin saattoi käydä. Suojainten riisumisen yhteydessä on täytynyt tapahtua jokin huolimattomuus.

– Se on ainoa mahdollisuus.

Olen pelännyt tartuntaa, myöntää Taysin infektioyksikön apulaisylilääkäri Reetta Huttunen.

– Pelkäsin tuberkuloosia, vaikka tartuntariski on nolla, jos käyttää hengityksensuojainta.

Huttunen oli silloin raskaana.

– Odottavalla äidillä saattaa olla epärationaalisia ajatuksia, kuten minulla. Pelkäsin silloin myös vesirokkopotilasta, vaikka olin sairastanut vesirokon.

Huttunen ymmärtääkin hyvin kollegoita, jotka soittavat kysyäkseen, ovatko resistentit bakteerit erityinen riski odottavalle äidille tai sikiölle.

Eivät ole. Jos suojautuu oikein, myöskään MRSA ei ole ongelma.

– Lääkärin työ on minimaalisen infektioriskin ammatti, jos vertaa vaikka lastentarhanopettajaan, Huttunen sanoo.

Päiväkotitädeillä ei ole lääkärin valmiuksia suojautua esimerkiksi parvo-virukselta, joka voi aiheuttaa sikiövaurioita.

Huttunen haluaa muistuttaa lääkäreitä parista seikasta.

Jos ei tiedä, miksi potilas pärskii tai yskii, on käytettävä suu–nenä-suojusta. On osattava epäillä jo varhaisessa vaiheessa tuberkuloosia, jos potilaalla on pitkittynyt yskä, laihtumista ja tuberkuloosiin sopiva keuhkokuvalöydös.

– FFP3-luokan hengityssuojain ehkäisee tuberkuloosin sataprosenttisesti. Muita suojia lääkäri ei tarvitse.

Aika harvoin infektiolääkärin työssä potilas on oikeasti tartuntavaarallinen, tuumii Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin sairaalahygienia- ja infektiontorjuntayksikön ylilääkäri Esa Rintala.

Joskus Rintalaa on tosin askarruttanut MRSA-tartunnan mahdollisuus, mutta ei enää.

– Mitä vanhemmaksi lääkäri tulee, sitä enemmän hän rauhoittuu. Koulutus suojaa turhilta peloilta.

Rintala oppi rauhallisuutta jo 1990-luvun alussa hoitaessaan nuorena lääkärinä HIV-potilaita. Infektioklinikan muun henkilökunnan kylmähermoisuus ja varmuus aids-potilaiden hoitamisessa teki häneen vaikutuksen.

Samaan aikaan infektioklinikan ulkopuolella monilla terveydenhuollon ammattilaisilla oli voimakastakin kammoa tätä potilasryhmää kohtaan.

– Koulutustasosta riippumatta saatettiin esittää, että HIV-potilaat pitäisi eristää yhteiskunnasta.

Tuoreempia oppimiskokemuksia Rintalalle ovat antaneet Ebola ja norovirus.

Kun Ebolan uhka oli suurimmillaan, Rintala havaitsi itsessään yllättävän piirteen.

– Toimin ammattimaisesti, mutta huomasin jälkikäteen olleeni henkilökohtaisella tasolla hiukan huolestunut mahdollisuudesta, että minulle tapahtuisi verialtistus Ebola-potilasta tutkiessani.

Norovirus opetti Rintalaa taannoin ihan kantapään kautta.

– Kun oli muutaman noroviruksen sairastanut, teki mieli suojautua aiempaa paremmin noropotilaita hoitaessa.

Pistotapahtumien tartuntariski on viime vuosina nostattanut tunnemyrskyjä terveydenhuollossa.

Se liittyy verivarotoimimerkintään, joka on ollut tapana tehdä potilaan tietoihin, jos tällä on HIV tai hepatiitti.

Infektiolääkärit eri puolilta maata ovat luopuneet näistä leimoista.

– Verivarotoimimerkinnän poistaminen on herättänyt aika lailla vastustusta joissakin lääkäreissä, Rintala sanoo.

Miten nyt osaamme varoa tartuntaa, osa lääkärikunnasta ihmettelee. Infektiolääkärien näkökulma on vastakkainen.

– Verivarotoimimerkintä on harhauttava.

Rintalan mukaan se antaa lääkäreille väärän turvallisuuden tunteen ja voi johtaa lepsuiluun suojautumisessa.

– Merkintä puuttuu potilailta, joilla se pitäisi olla – ja se saattaa puolestaan löytyä sellaisten henkilöiden papereista, jotka eivät ole tartuntariski.

Juttu on alun perin julkaistu Mediuutisissa 13.2.2018. Julkaisemme sen uudelleen 24.1.2020. klo 10:47