Perustuslakivaliokunnasta vuotaneiden tietojen mukaan maakuntien sote-menojen kasvulle ehdotettu 0,9 prosentin raja vuodessa on liian tiukka.

Sote-kulut kasvavat nykyisin 2,4 prosenttia vuodessa. Voikin siis aiheellisesti epäillä, kuinka järjestelmä saataisiin muutamassa vuodessa trimmattua niin tehokkaaksi ja tietojärjestelmät sekä digipalvelut niin tuottaviksi, että tavoite toteutuisi.

Perustuslaissa todetaan terveyspalveluiden tasosta varsin yleisellä tasolla: ”Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä.”

Linjaus jättää monta kysymystä avoimeksi. Millaisia ovat jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut nyt ja tulevaisuudessa? Edistääkö julkinen valta väestön terveyttä niin, että perustuslakiin kirjattu tavoite toteutuu?

Voi esimerkiksi pohtia, toteutuuko perustuslaki nykyisin, kun joka kymmenes suomalainen sairastaa elintavoilla ehkäistävissä olevaa diabetesta? Entä, kun miehistä kolme neljäsosaa ja naisista kaksi kolmasosaa oli ylipainoisia ja ylipaino on monen elintapasairauden taustalla?

Tämä vertaus on ehkä saivartelua, mutta kuvaa sitä, kuinka vaikeita perustuslakivaliokunnan linjaukset ovat.

Riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ovat erilaisia eri aikoina. Esimerkiksi 60-luvulla riittävät terveyspalvelut ymmärrettiin eri tavalla kuin nyt.

Helsingin Sanomien toimittaja käsittelee (HS 29.5.2018) kolumnissaan hyvin perustuslakivaliokunnan kannanoton ongelmia ja niiden liittymistä laajemmin valtiontalouden kokonaisuuteen.

Hän pohtii, kuinka paljon sote-kulujen annetaan kasvaa, kun niiden kasvupotentiaali on periaatteessa rajaton. Mitä jää tekemättä, jos sote-sektori vie yhä enemmän rahaa. Näkyykö se esimerkiksi leikkauksina koulutuksesta?

Riittävää sosiaali- ja terveydenhuollon tasoa määritellään monessa laissa. Yhtenä esimerkkinä on hoitotakuulaki, joka määrää hoitoon pääsyn aikarajoista.

Paljon käytännön päätösvaltaa jää kuitenkin hoitaviin yksiköihin, kuten sairaaloihin ja terveyskeskuksiin. Niiden on suunniteltava tekemistään sen mukaan, mihin budjetti riittää. Silloin joudutaan myös priorisoimaan eli päättämään, mitä hoitoa voidaan antaa ja kenelle sekä mitä jää tekemättä, jos budjetti valitaan käytettäväksi tietyllä tavalla.

Jos maakuntien sote-budjetti viritetään todella tiukaksi, se tarkoittaa väistämättä myös arjessa tehtävän priorisoinnin lisääntymistä. On epärealistista olettaa, että poliitikot päättäisivät siitä, miltä äänestäjäryhmältä voisi vähentää hoitoa. Ja on parempikin, että sote-ammattilaiset tekevät päätökset priorisoinnista.

Priorisointi vaatii kuitenkin suosituksia ja tutkimuksia. Ammattilaiset joutuvat hankalaan tilanteeseen, koska näitä tuottavien organisaatioiden toiminta on heikentynyt. Finohta lakkautettiin ja Käypä hoito kärsii rahapulasta.

Jos sote-kulukuri menee ehdotettuna läpi, päätöksiä hoidon priorisoinnista on tehtävä yhä useammin. Voikin olla, että perustuslakivaliokunnan kriittinen lausunto säästäisi lääkäreitä ja muita sote-ammattilaisia ainakin jonkin aikaa näiden vaikeiden päätösten lisääntymiseltä.

Terveydenhuollon kulut kuitenkin kasvavat koko ajan, joten päätökset priorisoinnista tulevat vastaan myöhemmin joka tapauksessa.

Tosin on niitäkin, jotka pitävät kolmen miljardin kustannusten hillinnän tavoitetta maltillisena. Näin kommentoi esimerkiksi Mehiläisen toimitusjohtaja Janne-Olli Järvenpää Kauppalehden haastattelussa: ”En pidä kolmen miljardin tavoitetta kunnianhimoisena, vaikka kaiken maailman professorit selittävät, että tavoite on mahdoton.”

Järvenpää uskoo, että muun muassa toimintamallien muutoksella ja datan paremmalla hyödyntämisellä kustannusten saaminen kuriin onnistuisi.