Hyvä hoito ja tuki myös kuolemaan johtavan taudin aiheuttamien ongelmien kohdalla on nähtävä perustavaksi ihmisoikeudeksi. Suuri osa ihmisistä on ilmaissut halunsa kuolla kotonaan (WHO: 75 %). Kuolemaa lähenevät ihmiset ovat myös ilmaisseet kokevansa itsensä hylätyiksi ja ihmisarvonsa menettäneiksi myös terveydenhuollon piirissä. Kotona kuoleminen asiantuntevan kotisairaanhoidon ja tukisairaalan turvin on tehnyt mahdolliseksi elää lähes normaalia elämää tuttujen ihmisten kanssa ja tarvittaessa nopean avun lähellä.

Terveydenhuollon yleisimmät ongelmat palliatiivisen hoidon järjestämisessä ovat liittyneet oirehoidon osaamiseen, kommunikaatiotaitoihin, tiedon jakamiseen, läheisten tukeen sekä puutteisiin kuolevan potilaan hoidon yleisessä koordinoinnissa.

Kuolevan potilaan elämää on harvoin merkityksellistä pitkittää. Usein se merkitsee vain ongelmien ja kärsimyksen pitkittymistä. Toisinaan lääketieteelliset toimet on suunnattu siten, että niillä aiheutetaan vain kuolinsyyn muutos. Eräs muoto kuoleman lääketieteellistymistä onkin pyrkimys siihen, että potilas kuolisi vain tautiin joka on merkitty hänen päädiagnoosikseen.

Kun kuolema pitkittyy, usein pitkittyy se aika, jolloin sairaus aiheuttaa kärsimystä. Terveydenhuollon rahoitusongelmat ovat nostaneet asian uudestaan esiin. Terveydestä on tullut keskeinen päämäärä, johon pyritään erilaisten terveyttä tuottavien ja ylläpitävien toimien avulla.

Esimerkiksi Terhokodin osalta resurssien niukkeneminen on vähitellen johtanut hankalaan tilanteeseen. Potilasjonoon on jatkuvasti 10-20 lähetettä. Potilaspaikkojen käyttöaste ylittää sata prosenttia. Potilaiden ja heidän perheidensä kärsimykset vetoavat toistuvasti auttamaan, mikä on johtanut koko henkilöstön ylikuormittumiseen. Käytettävissä oleva rahamäärä on radikaalisti pienentynyt samalla kun tarve on merkittävästi kasvanut.

Henkilökunta joutuu näissä oloissa työskentelemään emotionaalisessa paineessa, jossa taloudelliset realiteetit toisaalla, työn raskaus toisaalla ja lisäksi mahdottomuus täyttää epätoivoisten kärsivien ihmisten tarpeita, tuottaa uupumusta.

Toimivien yksiköiden palliatiivisen hoidon kokemusta on nykyisin hyödynnetty satunnaisesti ja terveydenhuollon systemaattinen koulutus kuolevien potilaiden hoidossa on olematonta. Suuri osa terveydenhuollossa toimivista henkilöistä tuntee myös taitojensa olevan riittämättömiä. Tämäkin on yksi syy kuolevien hoidon vieroksumiseen ja siihen uupumiseen.

Sairaaloissa hoidettavia kuolevia koskevan konsultoinnin järjestäminen on edelleen kesken. Niissä tehdään usein eettisestikin vaikeita päätöksiä kuolevien potilaiden hoidossa. Tällaiset päätökset saattavat toisinaan perustua sattumanvaraisiin tekijöihin asiantuntevan päätöksentekoavun puutteessa.

WHO:n suositusten mukaan poliittisten päättäjien tulisi pikimmiten ottaa huomioon ikärakenteen ja tautikirjon muutokset palliatiivisen hoidon järjestämisessä. Hoito on järjestettävä yleisen terveydenhuollon osana, ei ylimääräisenä lisänä. Perheitä ja avoterveydenhuoltoa on tuettava kotihoidon järjestämiseksi. Hoidon tasoa nostetaan lisäämällä koulutusta

Kuolevien potilaiden hoito alkoi yksittäisten ihmisten ja järjestöjen innostuksesta auttaa. Nyt on WHO:n mukaan yhteiskunnan aika ottaa vastuunsa näistä potilaista.

Mikäli potilaiden avun tarpeen ja todellisten auttamismahdollisuuksien välillä vallitsee jatkossakin tällainen kuilu, tulee tilanne muodostumaan ylivoimaiseksi.

Kirjoittaja on Terhokodin ylilääkäri.