Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kasvuvauhtia halutaan hillitä sote-uudistuksella.

Merkittävimmiksi keinoiksi tuohon tavoitteeseen pääsyyn on kuvattu toiminnallinen integraatio sekä tietojärjestelmien ja digitaalisuuden parempi hyödyntäminen. Oletan myös, että tulevien maakuntien uskotaan keskittävän toimintojaan. Resursseista on jo nyt pulaa.

Suomen terveydenhuoltomenot ovat vuosikymmeniä olleet matalammat kuin entisen länsiblokin valtioilla. Samassa pisteessä olemme yhä: käytimme vuonna 2018 noin 9,2 prosenttia BKT:stämme terveydenhuoltoon. Muista pohjoismaista Tanska pärjää parhaiten 10,1 prosentilla. Ruotsin kulutus on 11,0 ja Norjan 10,4 prosenttia.

Meillä omavastuuosuus terveydenhuollon kuluista on neljännes, muissa pohjoismaissa merkittävästi vähemmän. Olemme korkean verotuksen maa, mutta panostuksemme terveydenhuoltoon jää jälkeen länsinaapureista. Kohdennamme verorahat muualle.

Terveydenhuolto on kuntien vastuulla. Vuosien 2012–2019 välillä kuntien peruspalvelujen valtionosuusleikkausten kumulatiivinen vuosivaikutus on 2,4 miljardia euroa. Summa vastaa karkeasti kymmenesosaa kaikista sosiaali- ja terveydenhuollon kuluista. Samanaikaisesti meille on kehittynyt hoivakriisi ja perusterveydenhuollon saatavuusongelma. Sote-sektorin toimijat ja kunnat painivat kustannuskriisissä ja hakevat keinoja pienentää kuluja.

Kun kuntia ei ole saatu vapaaehtoisesti yhteen, toimintojen keskittämistä ja palvelurakenteen kehittämistä tavoitellaan niiden rahoitusta tiukentamalla. Samaa tarkoitusta ajaa minisoteksi kutsuttu keskittämisasetus.

Oikeus riittäviin julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin tulee perustuslaista. Niin hoitotakuu, Valvira kuin eduskunnan oikeusasiamieskin määrittävät termiä riittävä.

Kustannusajurit ovat Suomessa samat kuin muissakin maissa, mutta demografinen muutos muita haastavampi. Lääkkeitä emme saa muita halvemmalla, kuten emme laitteitakaan. Diagnostiikka, geeniteknologia ja uudet sairaalalääkkeet kehittyvät nopeasti, mutta myös maksavat aiempaa enemmän. Nekin kuuluvat ”riittävään” hoitoon.

Kun raha ei tahdo riittää, syntyy soten sisäistä riitaa. Erikoissairaanhoito, perusterveydenhuolto ja sosiaalitoimi osoittelevat toisiaan, vaikka nyt on erityisen suuri tarve yhteistyölle ja yhteiselle näkemykselle – ja yhteiskunnan arvokeskustelulle.

Panostuksemme terveydenhuoltoon jää jälkeen länsinaapureista.

Juha Tuominen

Kirjoittaja on Husin toimitusjohtaja