Tein tuberkuloosiaiheisen väitöskirjan vuonna 1982. Heti samana vuonna lähdin kehitysyhteistyötehtäviin.

Myöhemmin siirryin WHO:lle töihin. Sitä kautta päädyin 1990-luvun lopussa Indonesiaan.

Kiersin kolme vuotta ympäri Indonesiaa ja valvoin WHO:n tuberkuloosiohjelman toteuttamista. Yhdellä tarkastusmatkalla lähdin Borneon saarelle syrjäiseen paikkaan, jonne ei ollut edes teitä. Matkustin helikopterilla.

Saaressa oli iso hollantilaisten operoima kultakaivos. Koska siitä oli haittaa ympäristölle, paikallisilta kyläläisiltä oli kysytty, miten he haluaisivat olojaan parannettavan. Kyläläiset kertoivat, että tuberkuloosia oli paljon ja asialle pitäisi tehdä jotain. Siksi minut kutsuttiin paikalle.

Alueella eli orankeja. Paikallisilla ihmisillä oli tapana ottaa niitä kiinni ja pitää koiran tavoin lemmikkeinä. Hollantilaiset olivat tämän nähdessään perustaneet orangeille suojelualueen, jonne ostivat vangittuja apinoita. Yksi kultakaivoksella työskentelevistä ehdotti, että menisimme käymään siellä.

Tarkoitus oli, että orangit voitaisiin myöhemmin vapauttaa takaisin sademetsään.

Kun saavuimme paikalle ja suojelualueen hoitajat kuulivat, että olin tuberkuloosiasiantuntija, he kertoivat sairaasta orangista. Apinalla oli kuumetta ja se yski kovasti.

Olin hämmentynyt, mutta lupasin katsoa tilannetta. Siellä, tiettömän taipaleen takana, ei asiantuntijaeläinlääkäriä ollut saatavilla.

Ryhdyimme selvittämään, mistä oranki oli tullut. Paljastui, että ihminen, jolta se oli ostettu, oli sairastanut tuberkuloosia.

Otimme orangista yskösnäytteitä. Ne paljastivat, että kyseessä oli tartuntavaarallinen tuberkuloosi.

Olin ihmeissäni, että mitäs nyt tehdään. Ihmisen ollessa kyseessä aloitettaisiin tubihoito, mutta mitä tehdä orangille?

Neuvottelujen jälkeen päätimme, että toteutamme hoidon samalla tavoin kuin ihmisillä, vaikka minulla ei ollut tietoa, sopisivatko lääkkeet orangille. Ensin sairas apina eristettiin muista, sillä kauhukseni samassa tilassa oli myös orankivauvoja.

Melko pian hoidon aloittamisen jälkeen lähdin kylästä. Puoli vuotta myöhemmin yksi hoitajista lähetti postia. Hän kertoi, että kyseinen apina oli nyt oireeton.

Tapaus opetti minulle ainakin sen, että orangit voivat saada saman tubin kuin ihmisetkin. Ja että lääkärinä voi todellakin joutua monenlaisiin tilanteisiin.

Onneksi mitään epidemiaa uhan- alaisten orankien keskuudessa ei syntynyt.