Erään joulun tienoolla Facebookiini putkahti yllättäen viesti ystävältä, josta en ollut kuullut mitään vuoteen.

Viesti sisälsi sumuisen videon, jossa lähetetekstin mukaan näkyi laaja ihottuma. Liitteenä oli polveileva anamneesi trooppisesta Väli-Amerikasta.

Ilmiö on varmasti kaikille lääkäreille tuttu. Kesken juhlien jostain ilmestyy kaveri, joka pyytää diagnoosia tai reseptiä vaivaansa.

Opiskelija ei voi kirjoittaa reseptejä, mutta konsultaatiot alkavat yleensä heti, kun pääsykoetulokset ovat saapuneet. Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana saa vakuutella, ettei vinkkien perään ihan oikeasti kannata kysellä, ellei kysymys koske banaanikärpäsen yksilönkehitystä.

Kaveria on aina mukava auttaa, mutta siinä on myös haasteensa.

Ensinnäkään yksinkertaiseen kysymykseen vastaaminen ei aina ole yksinkertaista.

Esitiedoissa on usein valitettavia puutteita. Whats­appissa pidetty vastaanotto on hidas ja pätkivä; olen ehtinyt jo kerrata aiheen kurssikirjoista, tehdä laajahkon tietokantahaun ja todeta itsekseni, että kyllä tässä varmaan kannattaisi lähteä käymään päivystyksessä, kun kaveri lopulta palaa keskusteluun ja kertoo, että vaiva meni jo ohi ja ei hän olisi muutenkaan jaksanut minnekään lääkäriin lähteä.

Vastuu tutuista ihmisistä tuntuu painavalta. "Yleiset taudit ovat yleisiä", sanotaan, mutta yliopistosairaalassa opiskelu ei sitä varsinaisesti korosta.

Kun perheenjäsen esittelee sinänsä banaaleja oireitaan, mielessä ovat opetusten jäljiltä tuoreina kaikki vakavat syyt, joita päänsäryn tai vatsavaivojen taustalla voi piillä.

Erityisen kuumottavia ovat myös kysymykset unohtuneista ehkäisypillereistä. En halua yhdeksän kuukauden kuluttua kummiksi. Mieli tekisi suositella kuukauden selibaattia ihan vain varmuuden vuoksi.

Minusta on kuitenkin tulossa lääkäri, ja lääkäri joutuu joskus tekemään isojakin päätöksiä puutteellisilla esitiedoilla. Kaikista potilaista ei voi ottaa jokaista laboratoriokoetta vain varmuuden vuoksi. Vakavat sairaudet täytyy osata poissulkea, mutta flunssakin voi olla vain flunssaa.

Lääkärin on myös osattava puhua niin, että toinen osapuoli ymmärtää. Kaverilta saa välitöntä palautetta, jos ohjeet eivät mene perille tai sanavalintani aiheuttaa yletöntä paniikkia.

On paljon asioita, joita ei koulun penkillä opi. Siksi onkin hyvä, että myös lähipiiri kasvattaa lääkisläistä ammattiin parhaansa mukaan. Lääkärin roolia ei voi jättää naulaan valkoisen takin kanssa.

Lisäksi on tietysti aina hauska kuulla vanhoista kavereista, vaikka vain ihottuman verran.

Minna LehtisaloKirjoittaja on kuudennen vuoden lääketieteen opiskelija Helsingin yliopistossa.