Sote-uudistuksen valmisteluprosessi on kääntymässä loppusuoralle. Kaikki lait on annettu eduskuntaan, ja käsittelyssä on kaikista kuumin peruna, valinnanvapauslaki. Loppusuoran alkaessa kritiikki on koventunut ja puolustuspuheet uudistuksen tueksi muuttuneet äänekkäämmiksi.

Sote- ja maakuntauudistuspaketissa on paljon kannatettavaa. Vielä enemmän se kuitenkin sisältää kohtia, jotka kaipaavat korjaamista ja tehdyistä linjauksista perääntymistä. Jopa hallituksen ja keskeisten valmistelijoiden edustajat myöntävät sen.

Yhdeksi uudistuksen läpimenoa puoltavasi argumentiksi on noussut toteamus, että korjata voidaan jälkeenpäin. Korjaaminen on kuitenkin todennäköisesti hyvin työlästä – säädetäänhän nyt kokonaisuudesta, jonka valmisteluasiakirjat muodostavat useiden metrien mittaisia torneja ja painavat kymmeniä kiloja. Kun yhtä kohtaa muutetaan, on muutettava montaa muutakin kohtaa.

Onko uudistus todella sellainen, että sen jälkikäteiskorjaaminen ­tarkoittaa ennemmin pientä pintaremonttia kuin Museoviraston ­suojeleman arvorakennuksen peruskorjausta?

Toinen keskeinen argumentti, jolla uudistusta viedään läpi on, että ”toimeenpano ratkaisee”. Perustettavilta maakunnilta puuttuvat kuitenkin kaksi keskeistä palveluiden järjestämiseen liittyvää työkalua: mahdollisuus päättää rahoituksesta ja tuotannon järjestämisestä. Maakuntien rahoitusraami tulee olemaan äärimmäisen tiukka annettuihin tehtäviin suhteutettuna. Itseäni ainakin mietityttää, mikä maakuntien todellinen liikkumavara ­toteutuksen osalta lopulta on, ­ jos niille jo alun perin annetaan eteen miltei mahdoton tehtävä.

Kolmantena sote-uudistuksen läpimenoa perustellaan sillä, että palvelujärjestelmämme joutuu kaaokseen ja hallitsematon ulkoistusten aalto hyökyy ylitsemme. Toki uudistuksen kaatuminen kiihdyttänee joitain palvelujärjestelmän näkökulmasta ei-toivottuja prosesseja. On kuitenkin liioiteltua maalata kuvaa palavasta talosta. Palvelujärjestelmämme ei romahda, vaikka uudistus viivästyisi vielä muutamalla vuodella.

Sote-uudistuksen tarpeellisuudesta ei liene erimielisyyttä. Kaikki ­suomalaisesta palvelujärjestelmästä ja sen kehityksestä jotakin ymmärtävät ovat samaa mieltä siitä, että uudistus tarvitaan. Mutta tarvitaanko mikä tahansa uudistus?

Ymmärrän, että uudistuksen parissa puurtaneille soten kaatuminen olisi tragedia. Koko palvelujärjestelmälle ja sen tulevaisuudelle parlamentaarinen valmistelun jatkaminen yli hallituskausien voisi kuitenkin olla parempi vaihtoehto.

Kirjoittaja Liina-Kaisa Tynkkynen on terveydenhuollon ja terveydenhuolto- politiikan tutkija, joka työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.