Helsingin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan uskonnollisuus olisi huomioitava nykyistä systemaattisemmin ikääntyneiden pitkäaikaishoidossa. Vaikeakaan muistisairaus ei välttämättä hävitä ihmisen uskonnollisuutta.

”Vaikka ihmisen olisi edenneen muistisairauden vuoksi jo mahdotonta oma-aloitteisesti ilmaista tai harjoittaa uskonnollisuuttaan, hän voi hetkessä virittyä ottamaan osaa esimerkiksi hartaustilaisuuteen, jos sellainen hänelle tarjotaan”, sanoo yliopistotutkija Jari Pirhonen Helsingin yliopiston tiedotteessa.

Pirhonen haastatteli tutkimuksessaan pääosin hoivakodeissa työskenteleviä luterilaisen kirkon pappeja. Hoivakotien asukkaista valtaosalla on diagnostisoitu muistisairaus. Perustuslaki takaa kaikille oikeuden ilmaista ja harjoittaa omaa uskontoaan, mutta miten oikeus taataan silloin, kun ihminen ei sairautensa vuoksi edes muista olevansa uskossa.

”Silloin avainasemassa ovat ympärillä olevat ihmiset – läheiset, hoitohenkilökunta ja seurakuntien väki, yleensä papit ja diakonit. Keskityin tässä tutkimuksessani pappien näkökulmaan. Heillä oli monia käytännössä hyväksi koettuja keinoja tukea muistisairaiden uskonnollisuutta hoivakodeissa”, Pirhonen toteaa.

Papin käyttämä asu tärkeässä roolissa muistisairailla

Tutkimustulosten mukaan papit voivat tukea muistisairaiden ihmisten uskonnollisuutta mahdollistamalla kirkollisiin tilaisuuksiin osallistumisen erityisesti hoivakotien hartauksissa ja tarjoamalla mahdollisuuksia henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Hartauksissa jo kauan sitten puhekykynsä menettäneet ihmiset saattavat laulaa virsiä ja osallistua esimerkiksi Isä meidän -rukoukseen. Sanallisen kommunikaation vaikeuduttua kohtaamisissa korostuu läsnäolo ja taito tulkita muistisairaan eleitä ja ilmeitä, koko kehollista olemusta. Tärkeää voi olla jo pelkkä papin asussa paikalla oleminen.

Väestön ikääntyessä muistisairaiden ihmisten määrä kasvaa väistämättä, mikä toivottavasti näkyy seurakuntien työssä ja hoivakotien arjessa tulevaisuudessa.