Viime aikoina on kuolinavun sallittavuutta pohdiskeltu julkisuudessa, eduskunnassa, lääkäreiden ja kansalaisten parissa. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 3.8.21 yritettiin selvittää, mikä on sallittua, koska kuolinapu jakaa mielipiteitä syvästi.

Eutanasia tai lääkärin avustama itsemurha ovat rajuja termejä, ja niihin liittyy eettisiä ja juridisia kysymyksiä. Asiassa ei päästä selkeään ratkaisuun, ellei lakia täsmennetä.

Olen toiminut terveydenhoidon parissa vuosikymmeniä, ja siksi haluaisin kääntää koko keskustelun suunnan nurinpäin. Unohdetaan julkisessa keskustelussa keinot kuoleman jouduttamisesta ja keskitytään ihmiseen, joka kaipaa poislähtöä tästä elämästä.

Kun tällainen tilanne tulee ajankohtaiseksi, olisi kyseessä oleva henkilö otettava turvalliseen syliin ja yhdessä pohdittava hänen toiveitaan ja ajatuksiaan tarpeesta ja mahdollisuuksista tehdä peruuttamattomia muutoksia elämän kulkuun. Uskon, että syventävät keskustelut psykologiaan perehtyneen ulkopuolisen henkilön kanssa voisivat selventää kokonaiskuvaa.

Henkilö tulisi ohjata pohdiskelemaan tilannetta omalta, perheen ja yhteiskunnan kannalta. Hänet tulisi ohjata tilanteeseen, jossa hän olisi itsensä kanssa sinut.

Annan yksinkertaisen esimer­kin siitä, kuinka itse olen asian jäsennellyt.

Jos on riittävästi aikaa, asiat tulisi laittaa järjestykseen, jotta käytännön puolessa ei ole mitään, mikä aiheuttaisi turhia pohdiskeluita. Itse olen päätynyt sellaiseen henkiseen ratkaisuun, että olen vapaa poistumaan koska vain, koska en ole kenellekään velkaa eikä kukaan ole minulle velkaa.

Olen vankasti sitä mieltä, että saattohoito ja riittävä kivunhoito ovat tärkeässä avainasemassa, vaikka edellä mainitussa pääkirjoituksessa todetaan, että hyvä saattohoito voi vähentää halua kuoleman jouduttamiseen. Tästä syystä tulisi jokainen vapauttaa halusta roikkua elämässä kiinni hinnalla millä hyvänsä, omien tai omaisten kärsimyksistä välittämättä.

Teppo Vapaavalta

Eläköitynyt lääketeollisuudesta