On syyskuu tänä vuonna. Edessäni istuu kolmikymmenvuotias kookas, jämeräkasvoinen mies. Harmaat silmät tuijottavat minua tiukasti. Olemus on viime kuukausina lyyhistynyt, kasvot kalvenneet. Vaatteiden alta pyörtää vatsan kumpu, mikä ei ole lihomista.

Haimasyöpä diagnosoitiin keväällä 2008 ilmaantuneen ikteruksen vuoksi. Tutkimuksissa varmistuivat haiman adenokarsinooma sekä maksametastaasit. Diagnoosin varmistuttua hoitosuunnittelun yhteydessä häntä evästettiin, että todennäköisesti hän ei joulua näe. Silti "joku täällä vielä vuoden kuluttua keikkuu".

Haimasyövän standardihoito on viimeiset kymmenen vuotta perustunut gemsitabiiniin, joka tehoaa tähän sairauteen noin 30 prosentissa tapauksista. Onnistuneella yhdistelmähoidolla tulokset paranevat. Muitakin mahdollisesti vaikuttavia lääkkeitä löytyy. On kuitenkin todettava, että valitettavan usein painottava pessimismi vie potilaalta yrittämisen halun.

Potilaani tauti osoittautui K-ras onkogeenin suhteen mutatoituneeksi. Se merkitsi, että tämän signaaliketjun estävä täsmähoito ei voinut tehota, joten yksi ase menetettiin jo alkuvaiheessa. Gemsitabin Xeloda antoi kuitenkin objektiivisen hoitovasteen helmikuuhun asti. Sitten tauti alkoi edetä, vaikka potilaan hoitoon oli vakuutuksen vuoksi mahdollista käyttää uusimpia kalliita syöpälääkkeitä.

Esimerkiksi antiangiogeeninen bevasitsumabi lisäsi potilaan laadukasta elinaikaa, vaikka ei kuulukaan haimasyövän standardihoitoihin.

Silmäilen potilasta ja totean aktiiviset hoitomahdollisuudet käytetyiksi. Ei edes onkolyyttistä virushoitoa voisi enää yrittää korkeiden maksa-arvojen vuoksi. Palpoiden maksan koko on nopeasti laajentunut kämmenen verran kylkikaaren alle ulottuvaksi, minkä lisäksi vatsaonteloon on kehittynyt askitesta. Potilaani on rauhallinen. On jo käsittänyt tilansa, ja kypsynyt surutyössään. Vaimo ei pysty estämään kyynelten kihoamista silmäkulmiin.

Tuon tämän potilastapauksen esille, koska siinä kohtaa syövän hoidon kaikki elementit eräässä kaikkein vaikeimmassa syöpäsairaudessa. Hoitotulos on arvioitavissa erinomaiseksi. Haimasyövässä laadukas elinaika yli vuoden ylittää tilastolliset arviot. Tässä tilanteessa se lohduttaa kuitenkin vain vähän.

Syövän hoidossa tulisi käyttää kaikkia mahdollisia lääketieteellisiä innovaatioita potilaan parhaaksi. Lisäksi pitäisi noudattaa tietoa, milloin hoidolla ei ole edellytyksiä onnistumiseen.

Mitä yhteiskunnassamme painotetaan, on kipulääkkeiden käyttö syöpäpotilaalle. Kipulääkkeiden tyrkyttäminen ainoana hoitovaihtoehtona vie potilaalta elämänhalun samalla, kun mahdollisuus aktiiviseen hoitoon tyrmätään. Vaikka lääkäri toiminnassaan ei saa antaa potilaalle valheellisia eikä harhaanjohtavia tietoja, on tärkeää, että potilas voi toivoa ja uskoa hoidon tehoon. Potilaasta välittäminen on ensi askel hoidon onnistumiselle.