Lastenpsykiatrian kirjavat hoitokäytännöt herättävät ihmetystä Suomessa.

Erityisesti kaksi tapausta on synnyttänyt viime vuosina paljon keskustelua. Niissä on yhteistä se, että lasten mielenterveyden häiriöitä diagnosoitiin ja hoidettiin sairaalassa vuosikausia haitallisin tai vanhentunein menetelmin ennen kuin siihen kiinnitettiin huomiota.

Toinen tapauksista oli Valviran käsittelyssä vuonna 2011. Hyvinkään sairaalan lastenpsykiatrian yksikkö hoiti kaikkia lapsia diagnoosista riippumatta samalla menetelmällä. Se oli yksikön ylilääkärin itsensä kehittämä ”turvaistava hoitomalli”, jota muu alan erikoissairaanhoito ei tuntenut.

Hoito ehti olla käytössä kymmenen vuotta.

Tänä keväänä Valvira otti kantaa Keski-Suomen sairaanhoitopiirin lastenpsykiatrian yksikön myrskyyn. Sen silmässä oli uusi ylilääkäri Anna Tuliharju, joka yritti karsia yksiköstä hoitomenetelmät ja lähetekäytännöt, joita piti tehottomina tai normaalista poikkeavina.

Yksikön työntekijät protestoivat Tuliharjun toimia. Valvira katsoi, että ylilääkärillä oli aihetta ryhtyä uudistuksiin.

Kenelläkään ei ole kokonaiskuvaa hoidoista

Lastenpsykiatrian menetelmät kehittyvät huimaa vauhtia, mutta vain osa alan ammattilaisista seuraa aktiivisesti uusinta tietoa. Pienet itsenäiset hoitoyksiköt voivat kehittää omalaatuisia hoitokulttuureja ja soveltaa vuosikymmenten takaisia oppeja muiden huomaamatta.

Tämä vaikutelma syntyy viime vuosien kuohunnasta suomalaisen lastenpsykiatrian ympärillä. Soittokierros joukolle lastenpsykiatreja vahvistaa sitä.

Husin lastenpsykiatrian ylilääkäri Leena Repokarilöytää käytäntöjen hajanaisuuteen historiallisia ja rakenteellisia syitä.

– Aikaisemmin alalla oli perinteenä, että kukin työntekijä toimi parhaaksi katsomallaan tavalla. Yhteisiä linjauksia ei annettu, hän sanoo.

Jos yhteisiä linjoja ei ole, hoitomuoto riippuu yksittäisen työntekijän ammattitaidosta ja viitekehyksestä. Tätä kehitystä on tukenut varmasti se, että vaatimus hoitojen tuloksellisuuden arvioinnista eli hyvästä hinta–laatusuhteesta ei ole pitkään kuulunut lastenpsykiatrian kulttuuriin.

Avohoidon ylilääkäri Terhi Aalto-SetäläHusista ajoittaa todellisen murroksen ajattelussa vain parin vuoden taakse.

– Sitä ennen katsottiin, että hoidon tuloksellisuuden arviointi ei sovellu lastenpsykiatriaan lainkaan, hän sanoo.

Kysin lastenpsykiatrian ylilääkärin Kirsi Kumpulaisen mukaan Kysissä etsittiin menetelmiä hoitojen vaikuttavuuden seuraamiseen jo 1990-luvulla.

Nyt Suomessa on kuitenkin havahduttu siihen, että kenelläkään ei ole tarkkaa kokonaiskuvaa eri puolilla maata sovellettavista lastenpsykiatrian arviointi- ja hoitomenetelmistä.

Alan erikoissairaanhoitoa annetaan yliopistosairaaloiden ja keskussairaaloiden lisäksi muun muassa perheneuvoloissa. Monissa kunnissa valtaosa lasten mielenterveyden seurannasta kuuluu sosiaalitoimelle.

Lastenpsykiatrisen työn rakenne vaihtelee suuresti kunnasta toiseen.

– Lasten mielenterveyspalvelut ovat niin pirstaleina, että joissakin kunnissa yhden henkilön muutto tai jalan katkeaminen hävittää palvelun kunnasta kokonaan, Kumpulainen sanoo.

Haussa hyvä hoito, johon on varaa

Tänä syksynä lastenpsykiatrian hoitomenetelmien viidakkoon tulee muutos. Yliopistosairaaloiden lastenpsykiatrian klinikat saivat tarpeekseen tilanteesta ja päättivät toukokuussa, että kesän kuluessa kukin yliopistosairaala kartoittaa lastenpsykiatriset hoitonsa ja erityisosaamisensa.

Syksyllä klinikat etsivät yhteisen linjan siitä, mitkä ovat hyviä erikoissairaanhoidon tutkimus- ja hoitokäytäntöjä.

Seuraavaksi hyvät käytännöt pitäisi levittää yliopistosairaaloista muihin sairaaloihin.

Taysin lastenpsykiatrian klinikan ylilääkärin Pälvi Kaukosen mukaan koko palvelujärjestelmän haaste on määritellä riittävän hyvät hoidot, joihin tiukassa taloudellisessa tilanteessa ja hoidettavien tulvassa on varaa.

– Alle puolet psykiatrista hoitoa tarvitsevista lapsista pääsee ylipäänsä minkään hoidon piiriin, hän sanoo.

Hoitoa on tarjolla liian vähän. Aikaisemmin hoitoon pääsy oli silti nykyistä sattumanvaraisempaa.

– Joku lapsi saattoi saada valtavan hyvää hoitoa samanaikaisesti kun tosi pitkä jono lapsia oli täysin vailla hoitoa. Tämä ei ole enää mahdollista, Terhi Aalto-Setälä sanoo.

Hoitotakuu ja rahapula ovat olleet hyviä moottoreita potilaiden tasa-arvon lisäämiseen.

Hoitojen tehon tutkimus ei saa rahaa

Turun yliopiston lastenpsykiatrian professori Andre Sourandernäkee alan haasteen hiukan toisin. Yliopistosairaaloiden suunnittelemaa tehokkaiden hoitomenetelmien pakettia on hänen mukaansa mahdoton koota, jos ei tiedetä, mitkä menetelmät toimivat.

– Ministeriö rahoittaa lasten mielenterveystyötä kehittäviä hankkeita, joista puuttuu vaikuttavuuden seuranta, Sourander sanoo.

Tieteellisen tutkimuksen liittäminen hankkeisiin on hänen mukaansa jopa kielletty.

– Se on tuhoisa päätös. Emme tiedä, mikä projekti on tuottanut hyvinvointia tai ehkäissyt mielenterveysongelmia.

Tilannetta ei Souranderin mukaan auta, että Suomen Akatemia tukee epidemiologiaa ja riskien selvittämistä mutta ei lastenpsykiatrian hoitoihin ja ennaltaehkäisyyn liittyvää tutkimusta. Hän haluaisi Suomen ottavan mallia esimerkiksi Norjasta. Siellä kerätään systemaattisesti tietoa terveyshankkeiden tehosta.

Sourander ei ole ajatuksineen yksin.

– Toivon, että lopultakin tutkittaisiin, auttavatko nykyiset tai kokeelliset hoitomenetelmämme, lastenpsykiatrian dosentti, apulaisylilääkäri Kaija Puura Taysista sanoo.

Vaikuttavuuden tutkimukseen on hänen mukaansa todella vaikea saada rahoitusta. Tieteellinen rahoittaja katsoo, että kyse on kliinisestä kehittämisestä, joka pitäisi tapahtua oman työn ohessa työnantajan kustannuksella.

– Missään erikoissairaanhoidossa ei ole ylimääräistä rahaa siihen, Puura sanoo.