Uuteen lastensairaalaan kesäkuussa perustettu lasten kivunhoidon keskus on moninkertaistanut lasten kivunhoitoon keskittyvien vastaanottojen määrän ja henkilöstön resurssit, kertoo kliinistä työtä keskuksessa tekevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Otto Melkas.
Melkas vastaa tällä hetkellä keskuksen kliinisestä toiminnasta. Hänen lisäkseen siellä työskentelee kipuhoitaja, fysioterapeutti ja psykologi.
Hän kertoo, että keskuksen kliininen toiminta jakautuu kahteen osaan. Akuutin kivun hoito tapahtuu osastoilla, ja useimmiten kyse on leikattujen potilaiden hoidosta.
Toinen keskeinen osa toimintaa on pitkittyneen kivun hoito, joka tapahtuu pääasiassa avohoidon vastaanotolla.
Melkaksen mukaan osastoilla tapahtuva leikkauksen jälkeinen kivunhoito toimii samoin kuin aiemminkin, mutta nyt työ on näkyvämpää: se kirjataan ja tehdään aiempaa standardoidummin. Osastoja kiertävät kipuhoitajat konsultoivat yhä ensisijaisesti potilasta hoitanutta anestesiologia, mutta he voivat ongelmatapauksissa kääntyä suoraan Melkaksen puoleen.
Merkittäväksi toiminnan muutokseksi Melkas kuvaa resurssien lisääntymistä avohoidon vastaanottotoiminnassa. Pitkittyneitä kipuoireita kokevia lapsia otettiin aiemmin vastaan yhtenä aamupäivänä joka toinen viikko. Nyt vastaanottoa pidetään kaksi kokonaista päivää viikossa.
Tutkimuksissa on viitteitä siitä, että lasten ja nuorten kipuongelmat ovat yleistyneet ja kroonistuneet.
– Siihen nähden tämä toiminta tulee kuin tilauksesta. Nyt pystymme tarjoamaan yksilöllistä kuntoutusta, Melkas sanoo.
Tavoite on, että jatkossa keskus jakaa osaamista koko maahan, kertoo Hus Lasten ja nuorten sairauksien toimialajohtaja Jari Petäjä.
Keskuksen toiminta alkaa laajeta ensi vuonna. Vuoden alussa osastonylilääkärinä aloittaa fysiatrian erikoislääkäri, LT Minna Ståhl.
Alustavien suunnitelmien mukaan keskuksen tiedon jakaminen voi tapahtua esimerkiksi kouluttamalla ja konsultoimalla sekä koordinoimalla yliopistosairaaloiden välistä yhteistyötä.
Keskukseen voi jo nyt lähettää potilaita muualtakin kuin Husista, myös perusterveydenhuollosta, mutta toistaiseksi lähetteitä on tullut vain muutamia.
Melkas pitää tärkeänä sitä, että hoito tapahtuisi lähellä lasten kotia. Siksi keskuksen osaamista olisi tulevaisuudessa tärkeää jalkauttaa myös keskussairaaloihin, perusterveydenhuoltoon ja koululääkäreille.
Jari Petäjä kertoo, että myös tutkimus tulee olemaan tärkeä osa keskuksen toimintaa. Sitä ei kuitenkaan voi noin vain määrätä alkamaan tai tapahtumaan.
– Meidän täytyy luoda edellytykset tutkimustradition syntymiselle mahdollisimman nopeasti ja kiihtyvästi, Petäjä sanoo.
Hän kertoo, että keskukseen on tulossa tutkijatyösuhteita. Myös ulkopuolista tutkimusrahoitusta tarvitaan.
Otto Melkaksen mukaan kipukeskuksen vastaanotolla ei tehdä mitään erityisiä temppuja, vaan toiminta keskittyy perusasioihin. On tyypillistä, että vastaanotolle tulevan lapsen tai nuoren kipuoireelle ei voida osoittaa taustasyytä, tai sitten kipu on suhteettoman kovaa verrattuna sen aiheuttavaan tekijään.
– Tällaisen potilaan kohtaaminen ja hoito vaatii hyvin laaja-alaista näkemystä ja koko elämän osatekijöiden huomioimista. Pyrimme osallistamaan myös perheen ja koulun tähän kuntoutukseen, Melkas kertoo.
Esimerkiksi koulukiusaaminen voi vaikuttaa kipuun.
Potilailla on laaja kirjo kiputiloja: päänsärkyä, vatsakipuja, jalkakipuja. Melkaksen mukaan aikuistyyppiset kipuongelmat ovat nousseet viime aikoina esiin aiempaa enemmän, esimerkiksi selkäkivut.
Yksi erityisryhmä ovat monimuotoista paikallista kipuoireyhtymää eli crps:ää sairastavat potilaat. Heillä vamman tai leikkauksen seurauksena kiputila jää päälle ja voimistuu liikaa vamman laatuun nähden. Näin voi käydä myös jotakin perussairautta sairastaville.
Melkaksen mukaan tällaista kohtuutonta kipua kokevien kanssa ei useinkaan ensimmäisellä vastaanotolla päästä kiinni kipua ylläpitäviin tekijöihin. Potilaalle sovitaan fysioterapeutin ja psykologin tapaamisia ja kivun merkitystä lapselle ja perheelle kartoitetaan.
Myös psyykkisiä kuormitustekijöitä käydään läpi. Joskus esimerkiksi koulukiusaaminen voi vaikuttaa kipuun.
Vastaanottokäyntien määrä vaihtelee hoidon tarpeen mukaan.
– Keskiverto potilas, joka etenee ja toipuu, tapaa noin kolme kertaa lääkärin sekä 5–10 kertaa psykologin ja fysioterapeutin.
Melkas pitää erinomaisena sitä, että potilaat voidaan ohjata oman yksikön fysioterapeutille ja psykologille, eikä heitä tarvitse lähettää muualle.
Vielä ei tarkkaan tiedetä, moniko kipukeskuksen vastaanotolla käynyt potilas toipuu. Melkas arvelee, että hoidon tuloksellisuuden seuranta on yksi ensi vuonna ratkaistava kysymys.
– Näppituntumani on, että hoitojaksolle ottamistamme potilaista puolet lähtee etenemään ja loppujen kanssa joudumme miettimään enemmän.
