Vuosia sitten työskentelin eräässä terveyskeskuspäivystyksessä. Yhtenä tavanomaisesti alkaneena työaamuna terveyskeskuksen tartuntataudeista vastaava kollega otti yhteyttä ja ohjeisti protokollan mukaisesti minulle profylaktisen antibioottihoidon. Edellisen illan päivystyspotilaani oireiden syyksi oli varmistunut meningokokkisepsis.

Minua pelotti oman terveyteni puolesta. Mutta kukaan ei sitä kysynyt, enkä minä sitä kenellekään kertonut. Purin vain hammasta ja ajattelin, kuuluu lajin luonteeseen.

Kuluneena keväänä terveydenhuollon ammattilaisten lajivalinnan luonne on tiedostettu yhteiskunnassamme laajalti. On metsästetty suojaimia, valaistu Finlandia-taloa, välitetty valtavasti kiitoksia ja lähetetty lahjoituksia. ”Yhdessä tästä selvitään” on vahva viesti kaikunut, ryhtimme suoristanut, asettanut vastuun vankoille harteillemme.

Mutta entäpä jos ammattilaista pelottaa? Jos pelottaakin oman terveytensä puolesta, läheistensä puolesta, potilaittensa puolesta, työkavereittensa puolesta, oman työpaikkansa puolesta, suojainten riittävyyden puolesta, oman jaksamisensa puolesta.

Ja entä jos se hävettää, kun kerta ”järkikin sen sanoo, kyllähän tämä tässä, pää nyt vain pidettävä kylmänä ja rintamalinja tiiviinä.”

Entäpä jos ammattilaista pelottaa?

Pelko on evoluutiobiologian näkökulmasta korvaamattoman arvokas, eloonjäämisen mahdollisuuksia parantava tunne. Parhaimmillaan pelko kanavoituukin järkeväksi, realistiset riskit tunnistavaksi vastuulliseksi toiminnaksi.

Pelko on silti hankala tunne kohdata, ja siksi sen vähättely ja syrjään työntäminen houkuttaa. Mutta pelolta pakeneminen lopulta kuluttaa voimavaroja enemmän kuin tarjoaa.

Kulunut kevät on tavalla tai toisella moukaroinut perustavanlaatuista tarvettamme kokea olomme turvalliseksi ja karsinut arkemme kovan ytimensä ympärille. Samalla se on silti tehnyt reunoille tilaa uudenkin tulla.

On tullut tilaa tunnustaa tosiasiat, tiedostaa ja hyväksyä omat tunteensa, pelkonsakin kutsua sisään, hengittää sitten syvään ja päästää irti pelostaan tai antaa sen jäädä vain viereen istumaan.

On tullut ehkä tilaa myös huomata, mistä oma hyvinvointi rakentuu, keskittää siihen voimavarojansa, tietoisesti rikastuttaa positiivista, jotta jaksaisi kannatella muidenkin pelkoja, jotta ei itse väsyisi eikä suotta hukkaisi itseään omaan pelkoonsa.

Vaan jos sittenkin epäilisi voimiensa riittävyyttä, niin silloin rohkeasti vain sallisi oman rajallisuutensa, ottaisi asian häpeättä puheeksi ja luottaisi siihen, että kyllä viisas kollega ymmärtää. Kun kerta yhdessä tästä selvitään.

Kirjoittaja on Fimean ylilääkäri ja Husin lasten psykiatrian osastonlääkäri Päivi Ruokoniemi.