On taas se aika hallituskautta, kun sote-rakenneuudistusta valmistellaan. Uudistuksen tavoitteet ovat pysyneet pitkään samansuuntaisina. Yksi keskeinen ja paljon kiistaa aiheuttanut on tavoite ”leveämmistä hartioista”.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäjien kokoa on pyritty kasvattamaan pitkään. Itse tavoitteesta ollaan melko samanmielisiä. Yksimielisyys loppuu, kun aletaan vääntää siitä, kuinka suurille, kuinka monelle ja minkä nimisille alueille järjestämisvastuu siirretään. Vaihtoehdot liikkuvat kuntapohjaisen järjestelmän kehittämisestä muutaman ison järjestäjätahon malliin.

Suomessa on tavoiteltu sitä, että kaikki sote-palvelut siirretään saman järjestäjätahon alaisuuteen. Laajan ”integraation” tavoite voikin olla yksi syy siihen, miksi lukumääristä on hankala päästä yksimielisyyteen.

Optimaalinen järjestäjätahojen määrä ja koko on erilainen eri palveluiden kohdalla. Erikoissairaanhoidossa väestöltään suuret alueet lienevät paras ratkaisu. Ihmisten arkeen tiukasti nivoutuvien perusterveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden kohdalla tilanne voi olla toinen.

Erilaisten palveluiden niputtaminen yhteen johtaa siihen, että kulloisenkin palvelun näkökulmasta optimikoko järjestäjälle on todennäköisesti eri kuin se, joka on vallitsevassa poliittisessa, historiallisessa ja institutionaalisessa kehyksessä mahdollinen. Uusinta sote-esitystä ymmärtääkseen onkin tärkeää tuntea polku, jota pitkin nykytilanteeseen on kuljettu.

Sanna Marinin hallituksen sote-uudistus on jatkumo Juha Sipilän hallituksen versiolle soten rakenneuudistukseksi. Sipilän hallituksen sote-esitystä aiemmin etenkin pieniä kuntia kannustettiin yhdistymään tai järjestämään palvelut muiden kuntien kanssa yhdessä.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen onkin kansallisen ohjauksen ja paikallisen päätöksenteon yhteisvaikutuksesta jo kehittynyt kohti suurempia järjestäjätahoja. Näistä monet ovat itse asiassa esitettyjen sote-maakuntien kokoisia.

Uusin sote-ratkaisu ei välttämättä ole kaikkien palveluiden ja toimijoiden näkökulmasta optimaalinen. Se saattaa kuitenkin olla paras mahdollinen, kun historiallinen kehitys ja sen luomat polkuriippuvuudet huomioidaan.

Voikin olla järkevää viedä rakenneuudistus maaliin ja lopettaa karttojen piirtely ainakin hetkeksi. Sote-palveluiden kehittäminen vaatii työrauhaa. Sitä on vaikea saavuttaa ennen kuin 2000-luvulla alkanut epäonnistuneiden uudistusten sarja katkaistaan.

Liina-Kaisa Tynkkynen

Kirjoittaja on terveydenhuollon ja terveyspolitiikan tutkija Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa