Helsingin yliopiston sosiaalifarmasian professori Marja Airaksinen on tutustunut työssään ikääntyvien lääkehoidon turvallisuusriskeihin ja tuskastunut.

– Meno on aika holtitonta. Kipulaastareita esimerkiksi pannaan melkein rutiinisti joka vanhukselle.

Ikäihmisten lääkehoito näyttää kotihoidossa, asumisyksiköissä ja hoitokodeissa olevan monesti huonosti koordinoitua ja pitkälti lähihoitajien varassa, vaikka heidän koulutuksensa ei riitä vastuun ottamiseen lääkehoidosta.

– Jokin roti asiaan pitää saada viimeistään nyt. Hoivakotikriisin esiin tuomat lääkehoidon puutteet eivät tulleet yllätyksenä.

Tutkijat ovat selvittäneet syitä iäkkäiden lääkehoidon kaoottisuuteen muun muassa Kelan ja Kunnallisalan kehittämissäätiön rahoittamissa tutkimuksissa.

Taustalta löytyi lääkärin puuttuminen hoitotiimistä ja huono koordinointi.

– Lääkehoidosta vastaava lääkäri ei välttämättä ollut tavannut potilastaan ollenkaan, tai hän kävi paikalla harvoin pystymättä perehtymään yksittäisten potilaiden lääkityksiin.

Airaksinen ehdottaa kolmea keinoa lisätä lääkehoidon turvallisuutta hoivapalveluissa. Yksikään niistä ei ole valvonnan lisääminen. Hoitokulttuurin ja -käytäntöjen pitää muuttua, ja nimenomaan ruohonjuuressa.

– Yksittäisten potilaiden lääkehoidot on tarkistettava säännöllisesti, ja hoidon vaikutuksia tulee seurata. Tähän on olemassa hyviä työkaluja.

Toinen Airaksisen ehdottama apukeino on hoivakotiin palkattu farmasisti, joka pystyy auttamaan miltei yksin lääkerumbaa pyörittäviä perus- ja lähihoitajia.

Farmasistit käyvät hoitajien kanssa läpi potilaiden lääkelistat, joista voidaan lääkärin päätöksellä karsia turhat ja vahingolliset lääkkeet.

Kolmanneksi Airaksinen haluaa kiinnittää huomiota tapaan, jolla kunnat kilpailuttavat hoito- ja hoivapalvelujaan.

– Kilpailutuksissa kuvataan usein tarkasti, mitä kunta vaatii siivoukselta ja pyykinpesulta, mutta turvallisesta lääkehoidosta ei sanota ehkä sanaakaan.

Airaksisen väite kuntien kilpailutuksista saa tukea palliatiivisen lääketieteen asiantuntijalta Juha Hänniseltä. Hän kirjoitti joulukuussa Kuntalehdessä kuntien taitamattomuudesta hoivapalvelujen saattohoidon kilpailuttamisessa.

Kunta saattaa tyytyä tietoon, että hoitoyksikkö lupaa hoitaa potilaan loppuun saakka. Mitä kuolevan hoito käytännössä tarkoittaa, jää kilpailutuksessa määrittelemättä.

– Pahimmillaan se tarkoittaa vain oikeutta kuolla hoivapaikassaan ilman riittäviä lääkäripalveluja tai henkilökuntaa, joka osaa arvioida ihmisen tarvetta kivunlievitykseen.

Kiertäessään vuosina 2016–17 Saattohoito kuntoon -hankkeen kanssa Suomea Hänninen havaitsi, että hoitoyksiköstä saattoi öiseen aikaan vastata henkilö, jolla ei ollut oikeutta annostella kuolevan tarvitsemia keskushermoston kipulääkkeitä.

Sitä saa, mitä tilaa, on Hännisen viesti hoitoa kilpailuttaville kunnilla.

Saattohoitotilanteet hoivakodeissa ovat hankalia, myöntää Espoon palvelupäällikkö Tiina Jekkonen.

– Se ei kuitenkaan johdu kilpailuttamisesta, vaan lainsäädännöstä. Hoivakodeissa ei saa olla varalla lääkkeitä, joten asiakkaan äkillinen lääkkeen tarve on haaste.

Eduskunta sai syksyllä hallitukselta lakiesityksen, joka ratkaisisi tämän ongelman ainakin osittain. Hallitus ehdotti, että lääkelakiin tulisi kotihoidolle ja palveluasumisyksikölle oikeus lääkekaappiin akuuttien tilanteiden hoitamiseksi.

Lain viipyessä Espoossa tilanne on ratkaistu niin, että lääkäri on ennakoinut kunkin potilaan tarpeen esimerkiksi kipulääkitykseen.

– Valtakunnallisesti ongelma on iso, mutta meillä on isona kaupunkina käytössä kotisairaalan palvelut.

Lisäksi Espoossa alkaa nyt maaliskuun alussa Liikkuva sairaala -pilotti, jossa hoivakodit saavat ympäri vuorokauden hoitaja-apua potilaan jatkohoidon arviointiin. Myöhemmin kokeilu laajenee kotihoitoon.

Jekkonen ei tunnista Airaksisen väitettä kuntien kilpailutuksen lepsuudesta. Samaa pohtii Jyväskylän vanhuspalvelujen valvontakoordinaattori Miia Autiomäki.

– Valvomme palveluntuottajien lääkehoitoa täysin THL:n Turvallinen lääkehoito -oppaan mukaisesti. Kilpailutuksissa on menty koko ajan tarkempaan suuntaan.

Saattohoito on Jyväskylän asumisyksiköissä ja kotihoidossa mahdollista, mutta palveluntuottajilla tulee olla osaamista sen järjestämiseen ja hoitotyön resursseja voidaan tilapäisesti lisätä. Kotisairaala on tarvittaessa tukena.

– Pääsääntöisesti sopimuksiimme on kirjattu, että sairaanhoitajalla tulee olla iv-valmiudet. Emme halua, että asiakas joutuu viimeisinä hetkinään muuttamaan.

Lue myös:

Kolme vaaranpaikkaa: Lääkkeiden koneellinen annosjakelu voi poikia uusia riskejä potilaille