Jouduin vähän aikaa sitten haasteellisen tilanteen eteen.

Työntekijän työkyky oli merkittävästi alentunut vaikean liikuntaelinsairauden takia. Operatiivisella hoidolla kyettiin säilyttämään toimintakykyä, mutta aiempaan raskaaseen fyysiseen työhön ei enää ollut asiaa.

Työntekijä ymmärsi asian hyvin, kun ensimmäisiä vakavan komplikaation merkkejä ilmaantui ja työvuosiakin oli reippaasti jäljellä. Samaa mieltä olivat myös komplikaatioita hoitanut ortopedi sekä vakuutuslääkäri, joten työntekijä sai nopeasti ammatillisen kuntoutuksen.

Työnantajalla oli tarjota toista sopivaa työtä, ja työntekijä välttyi kohtaamasta työmarkkinoiden ikärasismin. Kaikki hyvin.

Sitten mieli muuttui.

Työntekijä vaati päästä takaisin entiseen työhönsä, vaikka hänet oli todettu terveydentilan takia siihen sopimattomaksi. Vahvana kannustimena lienee ollut aiemman työn hyvä palkka.

Kun paluu merkittävien terveysriskien takia ei ollut mahdollista, niin asiaan puuttui ammattiliitto, joka alkoi ajaa vaatimusta voimallisesti.

Ammattiliitosta kuoriutui äkkiä lääketieteen asiantuntija. Vaatimusta tehostettiin hankkimalla alkuperäisen operaation suorittaneelta kollegalta lausunto, josta selvisi, että se perustui jälkeenpäin kerrottuun eikä kollega tuntenut työhön liittyviä terveysvaaroja. En tosin olisi sitä odottanutkaan, sillä se on työterveyslääkärin osaamisaluetta.

Se, että työterveyslääkäri, komplikaatioita hoitanut ortopedi ja vakuutuslääkäri olivat arvioineet jäljellä olevan työkyvyn yhtenevästi, ei merkinnyt ammattiliitolle mitään. Ei myöskään työterveyslain ydinajatus, eli työ ei saa vaarantaa terveyttä.

Olen aina ajatellut – ja niin teen jatkossakin – että ammattiliitot ajavat jäsenistönsä etua. En voi ymmärtää, millaista etua ammattiliitolle on työkyvyttömästä jäsenestä.

Työntekijän vastustava reaktio on ymmärrettävä ja osa hyväksymisen prosessia, mutta samaa ei voi sanoa ammattiliitosta. Onko ammattiliitoillakin jo raha terveyden edellä ja päätöksiä tehdään tunteilla?

Lääkäri saattaa joutua tällaisissa tilanteissa epäasiallisen painostuksen kohteeksi, mutta meidän tulee säilyttää objektiivisuus ja arvioida realiteetit.

Onneksi meillä on ammatillinen kuntoutus, joka on oiva työkalu jäljellä olevan työkyvyn turvaamiseen. Niin tässäkin tapauksessa. Kunhan siihen vain lähdetään ajoissa.

Näin toivon mukaan ajatellaan ammattiliitoissakin, ja edellä kuvattu oli vain yksittäistapaus – olihan se?

Kirjoittaja on helsinkiläinen työterveyslääkäri.