Kaikkia vastaanotolla esiin tulevia tai taustalla vaikuttavia ongelmia ei voi lääkärin taidoin korjata. Jos ihmistä ahdistaa tiukka taloudellinen tilanne, ei köyhyyttä voi poistaa reseptillä. Jos julkisille paikoille meneminen pelottaa rasistisen huutelun takia, on lääkäri syyn poistamisessa yksin melko voimaton.

Syrjäytynyttä potilasta ei saa muuttamaan elämänsä suuntaa pelkästään motivoivalla keskustelulla, vaan syyt ovat usein syvemmällä yhteiskunnan rakenteissa.

Ei ole ihme, jos väkivalta pelottaa tai köyhyys stressaa. Silti moni on sisäistänyt ajatuksen siitä, että pitäisi olla vain jotenkin vahvempi tai järkevämpi niin hankalat asiat eivät olisi enää hankalia. Ei ole asianmukaista tai hyödyllistä vyöryttää yksilölle vastuuta asioista, joihin loppujen lopuksi hänellä ei juuri ole valtaa.

Joskus sitä itsekin syyllistyy vastaavaan ajatteluun: jos toinen vain ottaisi itseään niskasta kiinni, lopettaisi ongelmien vatvomisen tai lakkaisi valittamasta, niin työni olisi helpompaa.

Ei ole ihme, jos väkivalta pelottaa tai köyhyys stressaa.

Jos vaikkapa köyhyyden tai syrjinnän takia ahdistuneelle potilaalle opettaa ratkaisuna ahdistuksenhallintakeinoja, varsinainen pohjasyy ei katoa mihinkään. Moni terveysero tai -ongelma ei johdu yksilöstä vaan ympäristöstä. Sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ei voi korjata lääkkeiden tai keskusteluavun kautta mutta politiikan tai mielipidevaikuttamisen keinoin kyllä.

Tässä on tärkeää, että myös heistä, joiden ääni ei yhteiskunnassa kuulu, pidetään huolta. Lääkäreillä on tähän mahdollisuus: erilaisten elämäntilanteiden näkeminen lähietäisyydeltä yhdistettynä yhteiskunnalliseen statukseen on vaikuttamisen keinona vahva.

Vastaanotolla ratkaisemattomien ongelmien olemassaolon hyväksyminen voi olla joko musertavaa tai vapauttavaa. Jos pitää onnistumisensa mittarina ongelmien poistumista, voivat jäljellejäävät ongelmat aiheuttaa voimattomuuden tai epäonnistumisen tunteita. Jos potilasta ei saa omin taidoin parannettua, onko järkeä yrittää ollenkaan auttaa?

Toisaalta itse pyrin ajattelemaan, etten voi itse ratkaista kaikkia potilaan ongelmia, ja ei tarvitsekaan. Voin keskittyä siihen, mikä kuuluu omaan toimenkuvaani, ja ohjata muut asiat muualle. Juuri tätä varten meillä on olemassa erilaisia yhteensopivia sote-palveluita tukemassa niin potilasta kuin ammattilaista. Samalla voin muuten elämässäni pyrkiä tekemään yhteiskunnasta parempaa paikkaa meille kaikille. Tämä pitää ainakin itselläni toivoa yllä ja auttaa jaksamaan.

Kirjoittaja on Setan puheenjohtaja ja neljännen vuoden lääketieteen opiskelija Sakris Kupila.