Insulinoomat ovat harvinaisia haimakasvaimia, jotka erittävät verenkiertoon insuliinia. Liiallinen veren insuliinipitoisuus aiheuttaa kohtauksittaista verensokerin laskua ja siitä johtuvia oireita, kuten sekavuutta, hikoilua ja tajunnantason laskua.

Tampereen yliopistossa väittelevä LL Elina Peltola selvitti väitöstutkimuksessaan insulinooman ilmaantuvuutta, taudinkuvaa, diagnostiikkaa ja hoitomenetelmiä sekä insulinooman sairastaneiden potilaiden pitkäaikaisennustetta ja terveyteen liittyvää elämänlaatua.

Oikeaan diagnoosiin pääsy viivästyy usein. Insulinooman sairastaneiden potilaiden pitkäaikaisennusteesta ei ole juurikaan aiempaa tietoa.

Tutkimusaineistona olivat kaikki Suomessa vuosina 1980–2010 aikuisväestöllä todetut insulinoomatapaukset. Tutkimushenkilöt poimittiin suomalaisten yliopistosairaaloiden potilastietojärjestelmistä sekä Suomen Syöpärekisteristä.

Väitöstutkimuksessa todettiin, että insulinoomien ilmaantuvuus on lähes kaksinkertaistunut 1980-luvulta 2000-luvulle tultaessa. 2000-luvulla tapauksia todettiin koko Suomessa silti vain 43, mikä kuvastaa kasvaimen harvinaisuutta.

”Syytä insulinooman yleistymiseen ei tiedetä, mutta samanlainen yleistyvä trendi on havaittu maailmalla kaikkien neuroendokriinisten kasvainten osalta”, Peltola sanoo.

Tutkimusjakson aikana insulinoomien kuvantamismenetelmät kehittyivät huomattavasti, ja 2000-luvulla kaikki insulinoomakasvaimet pystyttiin paikallistamaan ennen leikkausta. Silti viive oireiden alkamisesta insulinooman toteamiseen pysyi pitkänä ollen keskimäärin 13 kuukautta.

Insulinooman harvinaisuus sekä sen aiheuttamat epäselvät ja moninaiset kohtausoireet johtavat usein siihen, että potilaat päätyvät ensin muille erikoisaloille tutkittavaksi esimerkiksi neurologisten syiden poissulkemiseksi.

”Diagnostisen viiveen lyhentämiseksi matalan verensokerin ja insulinooman mahdollisuus tulisikin pitää mielessä epäselviä kohtausoireita tutkittaessa”, Peltola toteaa.

Insulinoomapotilaiden pitkän aikavälin sairastuvuutta ja kuolleisuutta verrattiin tutkimuksessa iän, sukupuolen ja asuinpaikan suhteen kaltaistettuun verrokkiväestöön. Tiedot sairastuvuus- ja kuolleisuusanalyyseihin poimittiin Hoitoilmoitusjärjestelmästä, Tilastokeskuksesta ja Syöpärekisteristä.

Huolimatta etäpesäkkeettömän insulinooman sairastaneiden potilaiden erinomaisesta, verrokkiväestöä vastaavasta elinajanodotteesta, heillä oli verrokkeja suurempi riski sairastua sydämen eteisvärinään, suolitukoksiin ja mahdollisesti myös rinta- ja munuaissyöpiin.

Insulinooman sairastaneiden potilaiden elämänlaatua tutkittiin postikyselynä lähetetyllä 15D-elämänlaatumittarilla keskimäärin 14 vuotta insulinooman toteamisen jälkeen.

”Havaitsimme, että etäpesäkkeettömän insulinooman sairastaneiden potilaiden myöhempi terveyteen liittyvä elämänlaatu oli vähintään yhtä hyvä kuin Finriski2011-tutkimuksesta poimitulla, iän ja sukupuolen mukaan kaltaistetulla verrokkiväestöllä”, Peltola kertoo.