Tutkijoiden ura on innostava mutta kivinen. Apurahat ovat parhaassa tapauksessa viisivuotisia, huonoimmassa vain muutaman kuukauden mittaisia. Epävarmuus rahoituksesta on jatkuvaa.

- Miksi yliopisto tai opetusministeriö ei voi satsata todellisiin huippuihin? Harmittaa, että hyviä lääketieteen tutkijoita on lähtenyt tiedekunnastamme siksi, että he saavat parempia tarjouksia ulkomailta. Jos Suomeen halutaan oikeasti huippuja, pitäisi kansainvälisellä tasolla menestyneistä kyvyistä pitää kiinni, sanoo Sigrid Juselius -professori Anu Wartiovaara.

Mikael Fogelholm on Wartiovaaran kanssa samaa mieltä siitä, että ansioituneen senioritutkijan pitäisi saada pysyvä virka. Hän heittää pallon yliopistoille.

- Jos on saanut akatemiatutkijan pestin, on jo niin pätevöitynyt tutkija, että lopullisen paikan pitäisi jo löytyä.

Uratie puuttuu

Kari Raivion mielestä Suomeen pitäisi monien muiden maiden tapaan saada urapolku väitöksen jälkeen lehtorin tai kliinisen opettajan virasta professoriksi.

- Professoriksi pitäisi pystyä etenemään ilman virkahakua, akateemisilla meriiteillä. Tietenkin evaluaation täytyy olla tiukka.

Akatemiaprofessori Kari Alitalon mukaan viisivuotiskausittain toimitettu vertaisarvio on osoittautunut hyväksi käytännöksi.

- Tutkijan pitäisi luoda nahkansa 5-10 vuoden välein ja kyetä oppimaan uutta teknologiaa. Se on tärkeää tieteen kehittymiselle.

Jos työ on ollut hyvää, se on myös kilpailukykyistä.

- Liikkuvuus on lisääntynyt, eikä se ole välttämättä paha. Sitä kautta tulee uusia vaikutteita. Tottakai on iso menetys Suomelle, jos joku hyvä tutkija lähtee pysyvämmin ulkomaille. Toisaalta tutkija, joka on täältä saamiensa resurssien avulla päässyt huipulle, on jossain mielessä velvollinen auttamaan myös meidän tutkimusympäristömme parantamisessa.