Myrkytyskuolemien tutkinta eli oikeuskemialliset analyysit Suomessa toisen maailmansodan aikaan olivat nykymittapuulla melkoista villin lännen menoa. Rutiinianalyysejä tehtiin eläinkokein, ja pahimmissa tapauksissa tutkija raportoi maistaneensa vainajan sisuskaluista keitettyä lientä.

Aiheesta on kirjoitettu Kemia-lehden kolmiosaisessa historiallisessa tutkielmassa, jonka on laatinut oikeuskemian emeritusprofessori Erkki Vuori. Tiedot koskevat vuosia 1938–46. Tämä uutissitaatti perustuu pääasiassa historiikin toiseen osaan.

Syynä villiin toimintaan oli tietenkin nykyaikaan verrattuna puutteelliset analyysitekniikat. Kaasu- ja nestekromatografit sekä massaspektrometrit olivat teoreettisen kehityksen asteella. Niinpä kudosnäytteet piti jaotella fraktioihin niiden sisältämien aineiden kemiallisen luonteen mukaan ja sitten tunnistaa aineet biologisten vaikutustensa kautta.

1940-luvun vainajan analyysi alkoi Lääkintöhallitukselle lähetettävän näytteen ottamisella. ”Oikein otettu näyte sisälsi mahalaukun sisältöineen, toisen munuaisen, pernan, kappaleen maksaa, osan suolistoa, verta ja virtsaa”, Vuori raportoi Kemia-lehdessä.

Varsinainen tutkimus alkoi elinsekoituksen tekemisellä eli edellä mainittujen sisuskalujen sekoittamisella. Seos höyrytislattiin eli sitä keitettiin vedessä ja tiivistettiin höyryt talteen. Näin saatiin ensimmäinen kemiallinen jae – herkästi haihtuvat aineet.

Koe-eläimen puuttuessa tutkija maistoi

Höyrytislausta seurasi monimutkainen uuttovaihe, jossa aineet jaettiin muun muassa polaarisuutensa ja happamuutensa tai emäksisyytensä mukaan fraktioihin. Muiden keinojen puutteessa orgaaniset aineet tunnistettiin kustakin jakeesta tutkimalla liemen vaikutusta eläimiin.

”Biologisessa kokeessa ei alkalinen eetterijäännös antanut kissan silmässä atropiinireaktiota”, kirjoitettiin Vuoren mukaan eräässä raportissa vuonna 1938. Toisen raportin (1940) mukaan ”alkalista eetteriuutosta valkeaan hiireen ruiskutettaessa huoli hiiri strykniinille luonteenomaisiin kramppeihin”.

Tähän asti analyysimenetelmät kuulostavat ainoastaan hieman vanhahtavilta ja eläinkokeiden osalta kenties joidenkuiden lukijoiden mielestä epäeettisiltä. Jos koe-eläimet olivat loppuneet, tutkimus saattoi kuitenkin muuttua suoranaisesti puistattavaksi. Tutkija saattoi joutua itse maistamaan kuolleen ihmisen sisäelimistä, verestä ja eritteistä prosessoitua liuosta.

Erään vuosimallin 1944 raportin mukaan samainen alkalinen eetterifraktio ”puudutti kielen kuten kokaiini. Koe-eläimen puuttuessa ei farmakologista tutkimusta kissan silmällä voitu suorittaa”.

Epäorgaanisten aineiden tutkimiseen menetelmät olivat paremmat, sillä alkuaineita on rajattu määrä, vain satakunta.

Miehet joivat viinaa ja metanolia

Kemia-lehden mukaan myrkytyksiksi epäillyissä tapauksissa noin joka toinen kerta kuolinsyyksi osoittautui alkoholimyrkytys. Se aiheutui joko silkasta etanolista tai jostakin korvikealkoholista – yleensä metanolista, mutta joskus myös etyleeniglykolista, kölninvedestä tai eteerisistä öljyistä.

Alkoholien rooli korostui erityisesti miehillä, siinä missä naisvainajista löytyi hieman tyypillisemmin lääkkeitä.

”Tyypillisesti myrkytykset esiintyivät pieninä ryppäinä, epidemioina, kun miesjoukko oli saanut käsiinsä juotavaksi kelpaavaksi uskomaansa mutta myrkylliseksi osoittautuvaa alkoholia ... [ja] ryypiskelyyn osallistuneet kuolivat”, Vuori kirjoittaa.

Myös tragikoomisia onnettomuuksia sattui. Vuonna 1942 eräs vänrikki oli kuollut raskasmetalli bariumin aiheuttamaan akuuttiin myrkytykseen, kun räiskäletaikinaa valmistettaessa ”oli jauhojen sijasta käytetty erehdyksessä bariumkarbonaattipulveria”.

Erkki Vuoren kolmiosaisen sarjan kaikki osat voi lukea Kemia-lehden sivuilta. Tähän linkitetyt artikkelit (osa 1, osa 2 ja osa 3) sisältävät linkit koko tekstin sisältäviin pdf-tiedostoihin.

Vuoren mukaan vastaavaa historiikkia vanhoista suomalaisista oikeuskemian tutkimuksista ei ole aiemmin julkaistu.

Lue myös: