Lääkärin tulisi hoitotapaamisen aikana vakuuttaa potilas siitä, että diagnostiset johtopäätökset ovat perusteltuja ja valittu hoito tilanteeseen paras ja sopivin. Kun potilas tuntee, että häntä tutkiva lääkäri on perusteellisen pohdinnan pohjalta päätynyt tähän tilanteeseen parhaiten sopivaan hoitoon, tukee se potilaan hoitoon sitoutumista, todennäköisesti vähentää haittoja ja voi jopa osaltaan parantaa hoitovastetta.

Potilaan hyvinvoinnin lisääminen ei ole kiinni erilaisista hoitotoimenpiteistä tai lääkkeistä, vaan taustalla on potilaan omien tuntemusten, erityisesti pystyvyyden ja luottamuksen, vahva rooli. Jos vuorovaikutus epäonnistuu, voi hoitotoimien vaikutus olla kaukana toivotusta. Potilas voi kokea olonsa hoidon myötä jopa huonommaksi (ns. nosebo-vaikutus).

Hoivavaikutuksen neurobiologiset taustatekijät osoittavat, että kyse on osin fysiologisista mekanismeista, joita voidaan tukea. Vaikka vaikutus vaihtelee potilasryhmästä ja yksilöstä toiseen, se on silti useimmiten hyödynnettävissä. Kyse onkin lähinnä siitä, miten hoitotilanne kokonaisuudessaan onnistuu.

Lääkehoidossa placebovaikutus on hyvin tunnettu ja tutkittu. Se suomennettiin aiemmin lume-efektiksi, mutta nykyään meillä puhutaan hoivavaikutuksesta. Tätä havaitaan niin lääketutkimuksissa kuin muissakin lääketieteellisissä hoitotutkimuksissa Hoivavaikutus syntyy kohtaamisessa ja kokemuksena hoidetuksi tulemisesta, eikä se siis pohjaa annettavan aineen tai tehtävän toimenpiteen suoraan biologiseen vaikutukseen. Taustalla on vaikeammin lähestyttäviä epäsuoria psykologisia ja neurobiologisia yksilöllisiä vaikutusmekanismeja. Hoivavaikutusta muovaa myös ihmisen omat kokemuspohjaiset taustatekijät.

Hoivavaikutuksen taustalla myös on psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka välittyvät fysiologisten mekanismien kautta. Niille ei ole olemassa mitään annosteluohjetta, vaan hoivavaikutus syntyy kahden ihmisen kohtaamisessa, jossa rakennetaan yhteistä ymmärrystä potilaan hyväksi. Se ei ole suoraviivainen tai ennustettavissa. Jotta sitä voi hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla, on siis aiheellista tunnistaa potilaan tunteet ja käsitykset hoidettavasta ongelmasta ja myötäelää se ammatillisesti.

Kuten länsimaisen lääketieteen isä ja lääkärinvalan kirjoittaja Hippokrates jo yli 2000 vuotta sitten totesi: ”On tärkeämpää tietää minkälainen on se henkilö, joka tautia sairastaa kuin se, minkälainen sairaus tällä henkilöllä on”. Lääkärien ja hoitotyöntekijöiden kyky parantaa ei voi tukeutua pelkkään farmakologiaan tai yhä lisääntyvään sinänsä arvokkaan teknologisen kehityksen mukanaan tuomiin keinoihin. Nämä eivät korvaa vuorovaikutustaitoja eivätkä potilaan kunnolliseen kohtaamiseen käytettyä aikaa.

Affiliaatiot:

Juha Multanen, neurologian el, Neuropiste

Kristiina Patja, el, dos, yliopistolehtori, HY

Leena Kämppi, LT, neurologian el, HUS Neurokeskus

Elina Järvinen, FT, dos, Merck Oy, HY