Tilaaja ja tuottaja suun terveydenhuollossa

Kunta- ja palvelurakennehankkeessa on koottu muistio tilaaja–tuottaja-mallista terveydenhuollossa.Tarkoituksena on lähestyä erityisesti niitä päättäjiä, jotka joutuvat pohtimaan kuntauudistuksen ratkaisuvaihtoehtoja. Asia on siis mitä ajankohtaisin. Vaikka en olekaan päättämässä, olen varmasti mukana pohtimassa.

Muistiossa listataan kirjavia kansainvälisiä kokemuksia tilaaja–tuottaja-mallista. Parhaimmillaan osaavalla tilaamisella on pystytty terävöittämään terveydenhuollon suunnittelua ja toimintaa. Taloudelliset edut ovat kuitenkin jääneet haaveeksi.

Pystyttäisiinkö Suomessa tällaisella mallilla parantamaan nykyisiä suun terveydenhuollon palveluja? Sitä ei muistiossa käsitellä, ja helpompaa onkin ajatella sairaalahoidon ostamista ja myymistä.

Stakesin ylijohtaja Mauno Konttinen ottaa muistiossa kantaa siihen, että jos terveydenhuoltoon halutaan soveltaa tilaaja–tuottaja-mallia, johdonmukaista olisi, että se kattaisi myös perusterveydenhuollon ja hoivapalvelut. Tämä on hänen mukaansa ”paljon suurempi kakku kuin mitä tämän hetken keskustelulla tarkoitetaan”. Näkemykseen voi hyvin yhtyä.

Paranisivatko jonkin kaupungin julkiset hammashoitopalvelut, jos kunnan ostoyksikkö määrittelisi ja tilaisi ne liikelaitostetulta terveyskeskukselta? Olisiko ostaja tällöin etevämpi kuin nykyisin ylihammaslääkäri tietämään kuntalaisten tarpeet?

Töitä painetaan tällä hetkellä tauotta, joten tehostamisen varaa on vaikea nähdä. Suora lainaus muistiosta kohottaa tässä tunnelmaa: ”Tilaamisen ja tuottamisen funktioiden erottaminen toisistaan vähentää julkisten organisaatioiden hallinnollista jäykkyyttä, jota muodostavat hierarkkiset käskysuhteet”.

Tilaaja–tuottaja-malliin suhtaudutaan yleensä myönteisesti yksityisessä terveydenhuollossa; yksityissairaala haluaa päästä samalle viivalle julkisen yksikön kanssa ja uskoo kepittävänsä sen hinnoilla ja palvelukyvyllä.

Miten mahtaisi käydä hammashoidossa? Suurin osa aikuisväestöstä on tähän asti hoidattanut hampaitaan kuihtuvan Kela-korvauksen tukemana. Ottaisiko kunnallinen osto-organisaatio heidätkin huomaansa?

Alalla ei juuri ole isoja toimijoita, vaan paljon pieniä vastaanottoja. Onnistuisivatko tarjouskilpailut? Kilpailuasioita hoitaville juristeille häämöttävä kehitys toisi ainakin töitä. Kilpailutus ei automaattisesti merkitse hintojen halpenemista, varsinkaan silloin kun alalla ei ole ylikapasiteettia.

Lopuksi, arvoisat päättäjät ja terveystaloustieteilijät, toivon teidän pohtivan vaihtoehtoja palvelujen tuottamiselle potilaan näkökulmasta. Jos jokin osa kuntalaisista on huutokaupattu toimija A:lle, mikä mahdollisuus asukkaalla on halutessaan päästä häntä enemmän miellyttävälle toimija B:lle? Onko Stakesin Konttinen huolissaan pitkäaikaisista hoitosuhteista?

Yksityisessä hoidossa toimiva taloudellinen järjestely on se, jossa potilas on suorassa sopimussuhteessa hammaslääkäriin ja saa jälkikäteen Kela-korvauksen hoidosta. Vastuusuhteet ovat selvät.

Muistio ei kuitenkaan tämän puolesta liputa, vaan kuvaa että ”sosiaalivakuutusjärjestelmissä ohjaus on ollut löysää ja perustunut liikaa passiiviseen jälkikäteen tapahtuvaan menojen korvaamiseen”.

Siis hyvä päättäjä: haluatko tulevaisuudessa käydä ennen tutulle hammaslääkärille menoa ostavan organisaation kontrollöörin luona hakemassa lupalapun siihen, mitä seuraavalla käynnillä voidaan tehdä?

Kirjoittaja on Suomen hammaslääkäriliiton toimitusjohtaja.