Hoito saa maksaa

Pitkä taistelu on tuonut Suomen Fabry-yhdistykselle merkittävän voiton. Oikeusasiamies Riitta-Leena Paunion mukaan kertymäsairautta hidastava kallis entsyymikorvaushoito kuuluu erikoissairaanhoitoon.

Päätös on ilouutinen vajaalle 30:lle Fabryn tautia sairastavalle suomalaiselle, mutta sillä on myös laajempia seurauksia.

”Mikään muu priorisointi ei ole käsitykseni mukaan lainmukaista kuin sairauteen, hoidon tarpeeseen ja hoidon vaikuttavuuteen kohdistuva”, toteaa oikeusasiamies.

Hinta ei siis kuulu erikoissairaanhoidon priorisointikriteereihin. Palvelujen saatavuuden perusteeksi kelpaa vain lääketieteellisesti perusteltu hoidon tarve.

Koska entsyymikorvaushoidon vaikuttavuudesta on näyttöä, sitä pitää antaa. Muuten syrjitään yhtä potilasryhmää ja rikotaan erikoissairaanhoidon järjestämisvastuuta.

Linjaus pätee muihinkin hoitoihin. Onhan esimerkiksi pohdittu, onko sairaaloiden mielekästä kustantaa kalleimpia syöpähoitoja terminaalivaiheen potilaille.

Paunio herätti pari vuotta sitten katkeruutta puuttumalla lääketeollisuuden ja kunnallisten lääkäreiden väliseen markkinointisuhteeseen. Jo silloin hän huomautti, että potilaan pitää pystyä luottamaan siihen, että lääke määrätään hänelle vain siitä syystä, että se on hänelle sopivin.

Periaatteessa nyt on kyse samasta asiasta: lääkettä pitää antaa silloin, kun sitä tarvitaan. Sittemmin Paunio on todennut (MU 19.1.), että markkinointikin on siistiytynyt.

Väestön ikääntyminen ja entistä kalliimpien hoitojen yleistyminen ovat saanet monet asiantuntijat – syystäkin – herättämään keskustelua siitä, mihin hyvinvointivaltiolla on varaa ja mikä osa paisuvista terveysmenoista on jätettävä kansalaisten omaksi huoleksi. Fabry-lausunnon perusteella nykyiset lait eivät anna tilaa tällaiseen yleispriorisointiin.

Oikeusasiamieskään ei ota kantaa, kuka hoidon lopulta maksaa. Piirit odottavat tietysti ministeriön apua. Erityisen kalliiden hoitojen sysääminen valtiolle on suositumpi vaihtoehto kuin erityisen kivuliaat rakennemuutokset kuntataloudessa.

Bioisää etsimässä

Lakiesitys hedelmöityshoidosta jämähti pari vuotta sitten muumimukin pyörittelyyn. Uusia konnotaatioita saanut käyttöesine rikastutti kahvipöytäkeskusteluja, mutta ei innostanut lakivaliokuntaa hyväksymään yksinäisten naisten ja naisparien oikeutta hedelmöityshoitoon.

Parikymmentä vuotta haudottu laki kaatui muutaman ihmisen ongelmaan. Spermapankkien puolesta saisi kaatua nytkin.

Uudessakin esityksessä lapsella on oikeus 18 vuotta täytettyään tietää biologinen isänsä tai äitinsä, jos perhe kertoo keinohedelmöityksestä. Todennäköisesti dna-testit ovat 20 vuoden päästä niin yleisiä, että se selviää kertomattakin.

Visio jonain päivänä oveen koputtavasta yllätyksestä pitää luovuttajat poissa spermapankeista - kuten Väestöliitolle kävi edellisen lakivalmistelun aikaan. Helsingin klinikalla sadassa hedelmöityksessä käytetään luovutettuja siittiöitä tai munasoluja, koko maassa alle tuhannessa.

Vain muutama prosentti luovuttajista kertoo henkilöllisyytensä. Ehkä anonyymiys kannattaisi säilyttää.

Lähetä

Tulosta